Näyttää yhä vahvemmin siltä että pääsen huomenna kotiin. Veriarvot jatkavat kohenemistaan, ja keskuslaskimokanyylikin otettiin jo pois. Lääkityksiä rukataan siihen suuntaan että pärjäisin ilman tiputuksia. Jaksaminen on kohentunut eilisestä, kävin äsken kiertämässä osaston ihan yksin.
Säännöllisin väliajoin olen myös tirauttanut kyyneleen tai pari. Ei, minua ei sureta hyvästellä TYKSiä, varsinkin kun tulen ravaamaan täällä viikottain vielä pitkään. En myöskään luokittelisi tunnettani onneksi tai helpotukseksi, koska alkuahan tämä vasta on: hoito on toki nyt annettu, mutta toipumisvaihe on itsessään vähintään yhtä monimutkainen. Olen tietysti onnellinen siitä että pääsen kotiin, mutta ei tämä tunnemyllerrys varsinaisesti siitä johdu. Kai tämä vain on ollut henkisesti raskaampaa kuin olen tajunnutkaan, ja se purkautuu nyt vähän epämääräisinä fiiliksinä. Veikkaankin, että ensimmäiset päivät kotona kuluvat hyvin pitkälti henkisen huilaamisen ja sopeutumisen merkeissä. (Tietysti myös fyysisen, mutta se lienee itsestään selvää.) Toisaalta toipumistahan sekin vain on. Täytyy nyt oikeasti pitää mielessä, että siihen on syynsä miksi olen saikulla koko tämän vuoden. Ei tällaisesta hoidosta ehdi kokonaisvaltaisesti toipua ihan hetkessä.