maanantai 30. elokuuta 2010

Lääkärit käsialakouluun!

Kävin tänään apteekissa hakemassa vähän troppia polttelevaan vatsaani. Farmaseutti tavasi reseptiä pitkään ja joutui lopulta toteamaan ettei saanut lääkärin käsialasta selvää. Yhteistuumin selvitimme tekstin todennäköisen sisällön ja sain lääkkeeni. Olisin ollut huvittunut ellei tämä olisi ollut jo toinen kerta kun joudun saman lääkärin käsialan kanssa ongelmiin.

Siis oikeasti. Ei ole potilaan saati farmaseutin tehtävä arvailla mitä lääkäri on mahtanut kulloinkin tarkoittaa. Harvalla ihmisellä on niin huono käsiala etteikö siitä saisi selvän - jos kirjoittamiseen on siis edes vähän panostettu. Tokihan omakin käsialani on välillä aika kamalaa, varsinkin jos kirjoitan kiireessä, mutta suurin ongelma mikä siitä koituu on se etten osaa ostaa kaupasta kaikkea tarvittavaa kun en saa kauppalapustani selvää. Lääkäritkin toki saavat kirjoittaa kauppalappunsa juuri niin epäselvästi kuin haluavat, mutta kun kyse on lääkeresepteistä, pitäisi asiaan kiinnittää hieman enemmän huomiota. Olen todennut tämän aiemmin muissa yhteyksissä, mutta toteanpa nyt vielä uudestaan: jokaisen pitäisi saada paras mahdollinen hoito ilman että sitä pitää erikseen vaatia (ja se että saa apteekista oikean määrän oikeaa lääkettä on kyllä aika oleellinen osa hyvää hoitoa). Toki monet (useimmat?) saavat suunsa auki epäselvissä tilanteissa, mutta sen varaan ei hoitoa saisi koskaan laskea. Lääkäritkin ovat toki vain ihmisiä, ja ihmisille sattuu erehdyksiä, mutta kun kyse on silkasta laiskuudesta tai huolimattomuudesta (kuten mielestäni tässä reseptiasiassa on), tuntee allekirjoittanut hieman tarvetta älähtää.

Onneksi tietokonetta on alettu hyödyntää reseptien kirjoittamisessa. Toisaalta typot voivat pahimmassa tapauksessa olla vielä vaarallisempia kuin hämmentävät harakanvarpaat... Tehokkain ratkaisu tähän ongelmaan olisi varmaan se, että lääkiksen oppimäärästä poistettaisiin se "näin kirjoitat kryptisiä lääkereseptejä" -kurssi. Tilalle voisi pistää esim. kaunokirjoitusta tai potilaan inhimillistä kohtaamista.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Vääntö

Jos maha on liian tyhjä, sitä vääntää. Jos on just syönyt, niin silloinkin sitä vääntää. Ruokatorvea aristaa aina kun nielee. Yleisesti ottaen on aika voimaton olo.

Mutta: jos näitä sädehoidon sivuvaikutuksia ei oteta huomioon, on mulla ollut oikein mukava viikonloppu. Eilen kävin kirppiksellä, ja löysin parikin kivaa juttua: ensinnäkin nätin retrokuosisen kankaan, josta olen tänään ommellut kauppakasseja, ja toisekseen aivan äärettömän suloisen kahvipannun, jolla keitin eilen elämäni ensimmäiset pannukahvit! Tosin veden ja porojen suhde oli vähän hakusessa, joten siitä tuli aika vahvaa... Neljän maissa kahvittelin ja iltakymmeneltä vielä pörisi päässä. :D Mutta kerrankos sitä.

Maha-asioihin vielä palatakseni: pitää nyt lopun sädehoitojakson ajan pakottautua ottamaan rauhallisesti. Ei ole pakko jaksaa jos mahaan sattuu liikaa. Koulussa ei haittaa vaikka jäisi vähän jälkeen muista, kyllä ne aina kiinni saa. Bussia saa käyttää, joka paikkaan ei ole pakko kävellä. Ugh. (Nämä nyt lähinnä itselle muistutukseksi, kun kumminkin leikin taas ylireipasta ja näännytän itseni. Helvetti, kipeähän mä vielä olen. Tosin, päässä rupeaa jo olemaan melkein näkyvä sänki. :) Se ehkä näkyisi paremmin jos mun hiukset olis päättäny vaihtaa väriä, mutta näköjään olen se sama perusblondi kuin aina ennenkin.)

perjantai 27. elokuuta 2010

Viikonloppu

Se olisi sitten viikonloppu. Voin kertoa että tulee tarpeeseen.

Aika hauskaa että viikonloppu taas pitkästä aikaa merkitseekin jotain. Kuukausitolkulla on ollut ihan yhdentekevää onko keskiviikko vai sunnuntai vai pääsiäinen vai maailmanloppu, kun kuitenkin aina on kipeä. Nyt olen selvinnyt taas yhdestä kouluviikosta (ja sädehoitoviikosta) kunnialla, ja ansainnut parin päivän hengähdystauon. Ihanaa elää vaihteen vuoksi ihan vaan normaalisti.

Normaaliin perjantaihini on muuten ehtinyt jo kuulua uimahallireissu. Tykkään tosi paljon uimisesta, ja olen siinä jopa ihan hyvä. (Tai no keskiverto, mutta hyvä siihen nähden että yleensä olen kaikissa lajeissa lähtökohtaisesti paska.) Se ei vaan hirveästi auta jos kunto on kehno. Joskus aiemmin olen vetänyt jopa 2,5 kilometrin lenkkejä, nyt jaksoin vaivoin uida kilometrin kun oikein pinnistin (ja syntymäheikot käsilihakseni huutavat nyt jo hoosiannaa). Tosin tässä tilanteessa se kilometrikin on oikein hyvä - kuukausi sitten kun makasin vielä sairaalassa oikein kunnon tappoinfektion kourissa.

Uinnin jälkeen käväisin alkossa hakemassa itselleni perjantaipullon (pienen pullollisen luomupunaviiniä) sekä ruokakaupassa hieman sinihomejuusto-ostoksilla. Kuntokuuri on edennyt sikäli hyvin että paino on laskenut jo pari kiloa, joten pieni herkuttelu lienee ihan paikallaan. Hieman tosin epäilyttää tuo viini, sikäli siis että ruokatorvi tuntuu olevan vähän herkkänä (lienee sädehoidon sivuvaikutuksia). Se ei siis ehkä tykkää mistään kovin voimakkaasta tai happamasta - toisaalta äsken söin mausteista kanakeittoa, ruisleipää ja tuoremehua suht onnistuneesti. Pitää vaan muistaa niellä tarpeeksi hitaasti.

Nyt hiukan teetä ja ehkä joku hyvä kirja. Hauskaa viikonloppua kaikille!

torstai 26. elokuuta 2010

11/20

Sädehoitoa takana hiukan yli puolet. Sivuoireita ei edelleenkään ole ilmaantunut, paitsi nyt ehkä pienimuotoista vatsan polttelua, etenkin silloin kun on juuri syönyt ja juonut jotain. Ajattelin kuitenkin tuplata vatsansuojalääkkeen annostuksen, ihan varmuuden vuoksi.

Leukosyyttiarvo oli palautunut normaaliksi. Huh helpotusta. Kyse oli siis ilmeisesti vain jostain väliaikaisesta notkahduksesta. Ja huomenna ei tarvitse mennä sovittuihin verikokeisiin kun kerran tiistaina jo kävin. Suonet kiittävät.

Koulussa joka toinen tyyppi on räkätaudissa. Mielenkiinnolla odotan koska se iskee muhun. Ihme ettei ole vielä iskenyt. Toisaalta kaikesta tästä immuunijärjestelmää vahingoittavasta sairastelusta huolimatta mun vastustuskyky on huippuluokkaa. Melko ironista.

maanantai 23. elokuuta 2010

Leukosyyttihuoli ja vähän ulkonäköasiaa

Mun leukosyytit on kuulemma matalahkot ja niitä tarvii kontrolloida huomenna (normaalistihan käyn verikokeissa vain perjantaisin). Ilmeisestikään ei ole syytä paniikkiin, mutta kyllä tuo asia vähän vaivaa. Eikö mun luuydin oikein jaksa toimia?

Voinnissahan tuo ei tunnu mitenkään. Tänäänkin olen taas touhunnut koko päivän, enkä silti ole kuolemanväsynyt (vaikka ihan kohta olenkin nukkumaan menossa). Ja olen ollut huomaavinani että kortisoniturvotus olisi laskemaan päin. Erotan siis hiljalleen omia kasvonpiirteitäni, vau! (En muistanutkaan että mulla on poskipäät. :D) Hiusten kasvua en edelleenkään huomaa, mutta ulkopuolisen tarkkailijan mukaan muutosta karvaisempaan suuntaan on jo havaittavissa. Siihen on ihan hyvä luottaa.

lauantai 21. elokuuta 2010

Pari sanaa mielenterveydestä ja keskusteluavusta

Edellinen postaus kirvoitti usemmankin kommentin joissa minua kehotettiin hankkimaan ammattiapua. (Heh, sainpa nyt näköjään kaikki kommentoijat kuulostamaan holhoavilta besserwissereiltä, mikä ei suinkaan ollut tarkoitus. Kannustavia ja lämminhenkisiä olivat kaikki kommentit, kiitos niistä.) En kuitenkaan koe juuri nyt tarvitsevani keskusteluapua, mutta koska asia ei ole ihan yksiselitteinen, ajattelin nyt omistaa yhden postauksen tämän asian pohtimiselle.

Minulla ei tosiaan ole mitään keskusteluapua vastaan, päin vastoin: aiemmin olen sitä hyödyntänytkin. Koin sen hyödylliseksi nimenomaan isojen, mieltä painavien asioiden purkamiseen, joita tosiaan on päässyt tämän sairastamisen aikana kertymään. Olen kommentoijien kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, ettei asioita saa padota sisälleen, ja että ihan kaikenlaisten (ei siis pelkästään sairastamiseen liittyvien) solmujen purkaminen päästä on tärkeää. Ja toisinaan - ellei jopa useimmiten - jollekin ulkopuoliselle avautuminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Juuri nyt en kuitenkaan koe että mikään pahemmin painaisi mieltäni. Olen toki väsynyt ja sekaisin ja minulla on orientoitumisvaikeuksia, mutta uskon että paras apu näihin on ihan vaan se että otan mahdollisimman rauhallisesti, huilaan riittävästi ja yritän pakottaa itseni suhtautumaan asioihin järkevästi (toisin sanottuna yritän olla menettämättä hermojani stressin alla). Ja myöskin - vaikka tämä nyt saattaa kyllä kuulostaa vähän kyseenalaiselta - olla pahemmin ajattelematta koko asiaa. Asioiden pohtiminen ja prosessointi on toki hyvästä, mutta mulla on pahimmanlaatuinen taipumus vetää se överiksi. Monesti toivon että osaisin vaan kääntää ajatukset pois päältä ja suhtautua jokaiseen hetkeen ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta. Kukaan ei varmasti kykene tuohon täydellisesti, mutta useimmat eivät silti stressaa ja murehdi turhanpäiväisyyksiä samalla volyymilla kuin minä. (Ja turhanpäiväisyyksillä tarkoitan nyt asioita joihin ei itse voi vaikuttaa. Minun täytyy käydä sekä koulussa että sädehoidossa, enkä mahda sille yhtään mitään. Parasta olisikin osata ottaa hoito hoitona ja koulu kouluna ja olla miettimättä sitä sen enempää. Eipähän ainakaan menisi pieni pää enempää solmuun.)

No, ehkäpä siitä keskusteluavusta saattaisi olla jotain apua myös tämän sekavuuden ja ylianalysoinnin kanssa. Toisaalta koska luulen että kyse on pohjimmiltaan ihan vaan stressistä, olisi terapiassa käynti hyödyltään lähinnä plus miinus nolla, sillä minulle jo pelkkä ajan varaaminen ja paikan päälle ilmaantuminen (puhumattakaan aikataulujen sovittamisesta) aiheuttaisi vain entistä enemmän stressiä. Tiedän että tätä on vähän vaikea ymmärtää jos ei itse koe asiaa samalla tavalla - mutta toisaalta jos kokee, ymmärtää kyllä varmasti oikein hyvin kuinka paljon itkua ja hammastenkiristystä tällainen normaali asioiden hoitaminen voi aiheuttaa. Tällä hetkellä keskusteluapu siis - paradoksaalista kyllä - lähinnä vain pahentaisi tilannetta. Tai siis ei se itse keskustelu, vaan kaikki muut siihen liittyvät asiat. Jos olisin oikein fiksu, en tekisi mitään mikä rajoittaa jaksamistani. Toisin sanoen en murehtisi ulkonäköäni tai kämppäni siisteyttä tai raha-asioita, vaan keskittyisin hetken verran ihan vaan siihen että saan koulun ja hoidot hoidettua kunnialla. Mutta enhän minä malta.

Ongelman ydin lieneekin siinä että olen hätähousu. Haluaisin kaikki terveeseen elämään liittyvät asiat takaisin nyt heti, siitäkin huolimatta että hoidot ovat vielä kesken enkä millään pysty käsittelemään kaikkea kerralla. Oma vika siis, heh.

Kaikille kommentoineille haluan vielä sanoa että ihanaa kun olette huolisanne ja ehdotatte ratkaisua, tällä hetkellä vain koen kaikesta huolimatta pärjääväni omillani. Ja jahka sädehoito loppuu ja pääsen kunnolla sisälle uuteen kouluun, helpottuu tilanne entisestään. Kaikki hyvin siis. :)

torstai 19. elokuuta 2010

Maailmoja

Tasapainoilen kahden maailman välillä. Itse asiassa olen enemmän tai vähemmän tehnyt sitä jo seitsemisen vuotta, mutta useimmiten olen kuitenkin ollut vähän selvemmin jommalla kummalla puolella. Tällä hetkellä tuntuu että olen ihan keskellä, ja se pistää päätä vähän sekaisin.

Maailmani ovat tietenkin syöpämaailma ja normaali maailma. Syöpämaailmassa on normaalia olla kalju ja pahoinvoiva, käydä joka toinen päivä verikokeissa ja saada myrkkyjä suoneensa. Normaalissa maailmassa taas käydään koulua, nähdään ihmisiä, laihdutetaan jos jaksetaan ja käydään vaikka tanssitunneilla.

Juopa näiden kahden maailman välillä on jyrkkä. Normaalin maailman ihmiset eivät useimmitenkaan tiedä mitään syöpämaailmasta, enkä minä viitsi siitä huudella koska reaktiot voivat olla arvaamattomat. (Eipä sillä, monet osaavat suhtautua tosi hyvin, mutta koska en voi olla varma siitä, pidän mieluummin suuni kiinni. En vaan jaksa alkaa liiaksi selittelemään, eikä se edes ole minun hommani.)

Toisaalta taas syöpämaailmassa usein unohdetaan että potilaalla on se normaalikin elämä. Syöpämaailmassa oletetaan että asiat sujuvat sen ehdoilla, ja että normaali elämä on toissijainen. Olen joskus jopa saanut pienimuotoiset haukut kun kehtasin sanoa ettei joku varattu aika sopinut minulle koulun takia. "Etköhän sinä sen saa järjestymään, tässä on sentään kyse sinun terveydestäsi." Juu vaan.

Tällä hetkellä käyn päivittäin sädehoidossa, kerran viikossa verikokeissa ja syön aiheeseen liittyviä lääkkeitä. Joudun myös miettimään tulevaa kantasolusiirtoa ja sen vaikutuksia kaikkeen. Toisaalta käyn myös koulussa, harrastan kaikenlaista ja yritän pitää ihmissuhteistani huolta. Kumpikin maailma repii minua puoleensa, enkä oikein osaa keskittyä kumpaankaan. Koulussa tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, syöpämaailmassa taas en, mutta haluaisin kiihkeästi sieltä pois. Fyysinen jaksaminen on jo ihan hyvällä tolalla, mutta pään kestävyydestä en olisi niinkään varma. Välillä vaan tuntuu että mun niskaani on sälytetty niin paljon asioita että niitä on mahdotonta käsitellä hallitusti.

Oletan kuitenkin että asiat helpottuvat jahka sädehoito loppuu ja pääsen kunnolla kiinni koulunkäyntirytmiin. Kuluneessa viikossa on vaan ehkä ollut himppasen liikaa sulateltavaa.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

1/4

Sädehoitoa on nyt viikko takana, kolme edessä. Mitään sivuoireita ei ole vielä ilmaantunut, tosin ei kai vielä olisi pitänytkään. Joka tapauksessa neljäsosa jo selätetty, jipii!

Hiuksista ei näy vielä merkkiäkään, ja kulmakarvojenkin kasvu vaikuttaisi olevan jumissa. Äh. Lisäksi kuntokuurin tulokset ovat sikäli vähän onnettomat, että paino ei laske vaikka mielestäni syön hyvinkin fiksusti. Tosin ehkä mun vielä tässä vaiheessa pitäisi olla onnellinen ihan vaan siitä että kunto ylipäätään nousee, ja murehtia niitä kiloja vasta myöhemmin. (Tää hemmetin maha vaan vähän häiritsee... Tosin onpahan ainakin massaa johon itseään voi piikittää, heh.)

tiistai 17. elokuuta 2010

Lentopäivä

Eilen nousin puoli kuudelta, olin sädehoidossa puoli kahdeksalta, menin sieltä suoraan kouluun mistä pääsin kahdelta, minkä jälkeen menin suoraan keskustaan hoitamaan käytännön asioita ollen vihdoin neljältä kotona. Söin vähän ja lähdin viideksi kaverin luo, ja puoli seitsemäksi mentiin tanssitunnille (missä totesin että mun lihaskunto on todella olematon ja että kroppa ei toimi yhtään niin kuin sen pitäisi). Kotimatkalla kävin vielä ruokakaupassa. Nukkumaankaan en ihan heti päässyt sillä Spotifyhyn oli ilmestynyt iso läjä Johanna Kustannuksen levyjä (mm. Juicea ja Leevi and The Leavingsia), ja pitihän niitä nyt hetki fiilistellä.

Illalla en ollut mitenkään kuolemanväsynyt, mutta nyt kun uusi päivä olisi edessä, on kovasti sellainen olo että lepopäivä tekisi terää. Tänään siis kieltäydyn tekemästä mitään ihmeellistä. Itsensä (joskus liiallinenkin) rasittaminen voi tuntua taivaallisen hyvältä, mutta kyllähän tervekin ihminen tarvitsee lepopäiviä. Minusta nyt puhumattakaan.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Lääkevaikeus

Mun pitäisi ottaa vatsansuojalääke tyhjään mahaan.

Olen tottunut ottamaan lääkkeet aamuisin, suunnilleen aamukahvin ja aamupalan välissä. Jos otan lääkkeen heti herättyäni, en ilmeisestikään saisi heti juoda kahvia, mikä on silkka mahdottomuus, koska päätä alkaa särkeä ja niskat menee jumiin ja olen koko loppupäivän ihan unessa.

En myöskään voi ottaa lääkettä kahvin ja aamupalan välissä, koska nälkä ehtii kasvaa liian suureksi, eikä aikakaan sitä paitsi riitä. Syömisen jälkeen pitäisi odotella pari tuntia, mikä ainakin arkiaamuisin on vaikeaa, sillä joudun lähtemään kouluun.

No entä jos ottaisin lääkkeet mukaan kouluun? Muuten hyvä, mutta unohtaisin kuitenkin ottaa sen, plus että tulisihan siitä nyt muutenkin täysin turhaa sähläystä. En haluu.

No koulun jälkeen sitten? Pari tuntia välipalan syömisestä? Se olisi vissiin fiksuinta. Paitsi että taas tulee eteen muistamiskysymys, koska edelleenkin olen tottunut ottamaan lääkkeet aamuisin.

Seuraava vaihtoehto olisi sitten lääkitä itseään juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta koska harrastan iltasyöpöttelyä, saattaa uni iskeä ennen kuin saan nielaistua lääkkeen. (Toisaalta tässä olisi hyvä sauma pyrkiä eroon myöhään illalla syömisestä.)

Joka tapauksessa ihan hemmetin vaikeaa. Argh!

lauantai 14. elokuuta 2010

Aamulenkki

Voisi kuvitella että näin ensimmäisen kouluviikon jälkeen olisin ihan puhki, mutta mitä vielä. Tänäänkin heräsin ilman herätyskelloa kuuden maissa, lähdin puoli kahdeksalta vajaan puolentoista tunnin lenkille, minkä jälkeen oonkin sitten jo tiskannut ja vähän imuroinut ja saanut melkein valmiiksi jopa Operaatio Kirjahyllyn, eli kirjojen järjestämisen ja turhan tavaran lajittelun. (Mulla on paha taa pinota kirjahyllyihin kaikki sellaiset asiat, joille en äkkiseltään keksi parempaakaan paikkaa. Nytkin kävin läpi kilokaupalla paperia ("arkistoin nää sit joskus"), ja löysin mm. lankakerän, kengännauhat ja mystisen sim-kortin.)

Hiljalleen rupeaa kyllä jaloissa painamaan. Olen silti yllättynyt kuinka hyvin olen jaksanut puuhastella. Osittain kyse on varmasti siitä, että kun on muutamana päivänä joutunut ihan oikeasti tekemään jotain, ei osaa enää vapaapäivänäkään olla paikoillaan. Ihan hyvä niin, varsinkin kun tämä ei ole mitään maanista suorittamista vaan ihan vaan tarvetta olla aktiivinen.

torstai 12. elokuuta 2010

Sädetystä

Sädehoito alkoi. Mullehan tuo on entuudestaan tuttua puuhaa, joten en ollut sitä sen kummemmin jännittänyt tai pohtinut. Ainoa asia mikä etukäteen mietitytti, oli se että jäänköhän koulussa kamalasti jälkeen muista kun missaan kokonaisen aamupäivän... No, en jäänyt. Ja sitä paitsi saan luvan tottua moiseen, sillä käyn hoidossa pääsääntöisesti aamuisin, jolloin väkisinkin myöhästyn koulusta joka päivä. Tällaiselle ylitunnolliselle hikarille se on kauhun paikka, heh.

Asioiden tuttuudesta ja hoidon keveydestä huolimatta mulla oli aamulla mieli aika maassa. Ahdisti kun tajusin etteivät hoidot suinkaan loppuneet sytostaatteihin; että mussa tosiaan vielä on se tauti (ainakin mahdollisesti), ja ettei tuo sädettäminen tosiaankaan ole mitään leikkiä, vaan ihan oikea syöpähoito. Pitäisi vaan olla ajattelematta moisia (ja hakea apteekista suojalääkitys mahdollisten sivuoireiden varalta, yllättäen olin tyystin unohtanut koko asian). Ei se oikeasti ole yhtään sen raskaampaa kuin miltä se tuntuu. Oikeasti.

Sädehoito jatkuu syyskuun kahdeksanteen päivään asti. Siinä vaiheessa voinkin sitten alkaa murehtia tulevaa kantasolusiirtoa...

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Vaikeaa tämä tavallinen elämä

Olen ollut kaksi päivää koulussa. Uudessa, kivassa koulussa. Puolen vuoden sairastamisen jälkeen olenkin siis yhtäkkiä tupsahtanut keskelle uusia asioita ja ihmisiä, ja joutunut samalla pinnistämään fyysisen suorituskykyni äärimmilleen. Jep, olen aika väsynyt.

Eivät nämä kaksi päivää ole terveen ihmisen kannalta olleet mitenkään raskaita. Yleistä opiskeluinfoa, hiukan varsinaiseen alaan tutustumista, neljän tunnin jälkeen kotiin. Minä en kuitenkaan olisi jaksanut yhtään enempää.

Tosin: tänään jaksoin jo paljon paremmin kuin eilen. Huomenna jaksan ehkä vieläkin paremmin. Ensi viikolla olen todennäköisesti pelkästään innoissani. Ihanaa kun elämä ei enää pyöri tyystin sairastamisen ympärillä.

Sitä paitsi mun kulmakarvat kasvaa jo.

maanantai 9. elokuuta 2010

Vähän erilainen kuuri

Jos yhdeksäs sytostaattikuuri olisi ollut suunnitteilla, olisi se alkanut tänään. Mutta hih, minäpä oonkin kotona kasvattelemassa hiuksia! (Vielä ei näy mitään, mutta kohta, kohta...)

Tänään sen sijaan aloitin vähän toisenlaisen kuurin. En sano että se on laihdutuskuuri, tai kuntokuuri, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Paino oli tänä aamuna 72 kiloa, mikä on sikäli melko huvittavaa että viimeiset kolme kiloa ovat tulleet suunnilleen viikossa... Hoitojen alussahan pelkäsin painon nousevan paljonkin, sillä niin on edellisten sytostaattien kanssa käynyt. Tällä kertaa se kuitenkin pysyi suunnilleen samana koko hoitojakson ajan - kunnes ensimmäisellä jokseenkin terveellä viikolla menen itse sössimään kaiken syömällä suunnilleen kolmen ihmisen edestä. No hitto, pitäähän sitä kun kerrankin maistuu!

Tästä päivästä lähtien olen kuitenkin päättänyt ruveta syömään järkevästi. Siis järkeviin aikoihin, järkeviä määriä ja ennen kaikkea järkeviä asioita. Ja sanottakoon että järkevä voi tarkoittaa myös kovasti hyvää. En siis ajatellut näännyttää itseäni liian vähällä tai puisevalla ruualla, ajattelinpahan vaan ruveta elämään niin kuin normaalit ihmiset. Taka-ajatuksena tietysti on myös se, että saisin hilattua painoa muutaman kilon alaspäin. Mun vaatevarastoni ajoittuu aikaan noin viisi kiloa sitten, ja kun olen tällainen keskivartalolihavuuteen taipuvainen, voitte arvata että farkunnapin kanssa tekee jo vähän tiukkaa.

Tarkoitus olisi myös hiljalleen ruveta aloittelemaan liikuntaharrastuksia, mutta niitten kanssa en pidä vielä kiirettä. Ensin olisi ihan hyvä jaksaa tavallista arkea, ja kun se sujuu ilman sen suurempaa nääntymistä, uskallan ehkä lähteä jo lenkillekin. Tosin viikon päästä menen kai joka tapauksessa tanssitunnille, jaksoin tai en. Heh.

Niin. Se perimmäinen tarkoitus tässä kaikessa olisi kai saavuttaa se ulkomuoto ja aktiivisuus, mikä mulla ennen hoitojakson alkamista oli. Mä olen edelleen väsynyt ja moni asia mun ulkonäössä muistuttaa edelleen (ja tulee vielä erinäisiä viikkoja muistuttamaan) tästä sairaudesta. Voisin pikkuhiljaa haluta itseni takaisin, kun oon kuukausitolkulla ollut pelkkää syöpää.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Tilastoja ja kiitoksia

Olen kotona taas. Hiljalleen alkaa oikeasti olla sellainen olo että sytostaattihoidot ovat taaksejäänyttä elämää, ja että katseen voi siirtää jo reippaasti tulevaan.

Olen ollut aika laiska vastaamaan kommentteihin, mutta voitte olla varmoja että jokainen on luettu ja jokaisesta on iloittu. On ihan mieletöntä kuinka paljon tsemppausta ja välittämistä olen tämän blogin kautta saanut. Helmikuussa ajattelin että tästä tulee lähinnä muistio itselle ja informaatiokanava tutuille - ja että mahdollisesti joku samassa tilanteessa olevakin saattaa tämän löytää ja innostua lukemaan.

No, tilanne on nyt se, että blogissa on helmikuusta lähtien käyty yli 15 000 kertaa yli 4500 erillisen kävijän toimesta. Se on paljon se! Bloggerin ja Blogilistan tilaajamääristä päätellen myös vakilukijoita on runsain mitoin - ja se tietysti lämmittää kovasti pienen kipeän bloggaajan sydäntä.

Haluaisinkin nyt sanoa että KIITOS! Blogin pitäminen itsessään on ollut todellinen henkireikä, mutta kaikkein hienointa on kuitenkin ollut se että tätä on luettu ja kommentoitu. Mun elämä olisi kuluneen puolen vuoden aikana ollut huomattavasti synkempää ilman teitä.

torstai 5. elokuuta 2010

Kuivahtanut kapina

En sitten varsinaisesti päässytkään olemaan kapinallinen, kun kaikki arvot olikin jo ihan hyvät eikä lisäkontrolleja tarvittu. Toisaalta olen kyllä ihan huojentunut siitä ettei tarvinnut ruveta kenellekään selittelemään mitään. Todennäköisesti mulle itselleni olisi vaan tullut ahdistus ja paha mieli. Olen kyllä surkein kapinallinen ikinä, heh.

tiistai 3. elokuuta 2010

Hähää!

Niitten maanantaisten verikokeitten kanssa kävi sitten niin, että ne oli joku päivystävä lääkäri katsonut pintapuolisesti läpi ottamatta ollenkaan kantaa mun verenohennuslääkitykseen. Sain tästä tiedon vasta ihan maanantai-iltana, joten sovittiin viestiä toimittaneen hoitajan kanssa että mun oma lääkäri katsoo ne tulokset uudestaan tänään ja määrää jatkot. No, itsehän mä lopulta sain sitten sinne osastolle soitella, mutta sainpas sentään tiedon että huomenna pitäisi käydä uudestaan verikokeilla. Ja tokihan minä käyn.

Mutta: en jää kuuntelemaan tuloksia vaan kaikkoan kaupungista saman tien. Olen ehkä vähän lapsellinen ja uhmakas, mutta toisaalta olisi mulla vähän elämääkin elettävänä tässä. Ja valitettavasti se tarkoittaa sitä etten voi kykkiä yhdessä kaupungissa odottamassa yksiä verikoevastauksia. Jos hyvä säkä käy, ovat arvot kunnossa huomenna eikä jatkotoimenpiteitä tarvita. Jos taas tuuri on huono, joudun ottamaan sen riskin että kuolen ennen maanantaita veritulppaan - joskin myös määränpäässäni on terveydenhuollon ammattilaisia jotka osannevat minut siltä pelastaa. Eniten ehkä rassaakin se että saatan saada satikutia huonosta käytöksestä. (Juu, oon edelleen ala-asteella ja tää vaikuttaa ihan varmaan mun käyttäytymisarvosanaani.)

Silti mun olkapäällä istuva pikkupiru on kovasti sitä mieltä että just nyt pitääkin olla vähän välittämättä säännöistä ja varmisteluista. Hähää, siitäs sait, mokomakin syöpä!

maanantai 2. elokuuta 2010

Normalisoitumista

En sano olevani superenerginen, mutta vointi on jo kovasti reipas ja normaali. Ehkä mä tosiaan vaan tarvitsin yhden totaalisen lepopäivän päästäkseni tähän tilaan. Eilenhän en siis käytännössä tehnyt muuta kuin söin, makasin sohvalla ja kiukuttelin kun olin niin hemmetin turhautunut.

Tänään muuten kävin taas verikokeissa. Tuloksia saanen joskus iltapäivällä. Jatkotoimenpiteet tuskin ovat uusia verikokeita kummemmat, sen verran hyvältä vointi tuntuu.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Käynnistymisvaikeuksia

Mun pitäisi kai nyt olla reipas ja energinen ja iloinen kun en ole enää sairaalassa ja voin keskittyä kokonaan muihin juttuihin kuin tuleviin sytostaattikuureihin. Sen sijaan olen edelleen ihan pihalla. Heräsin liian aikaisin, kroppa tuntuu kankealta ja tukkoiselta, ruoka ei oikein meinaa maistua. Tuskin tämä sen kummempaa on kuin että kuluneen viikon infektio vaatii vielä veronsa, niin että lienen taas vähän hätähousu. Ja onhan tässä varmasti sekin, että kun puoli vuotta on ollut kireä ja stressaantunut, lyö kroppa takaisin kun se vihdoin pääsee lomalle. Ehkä pitäis nyt ihan vaan keskittyä huilaamiseen (mikähän siinäkin muuten on, että se on kaikkein vaikeinta juuri silloin kun se olisi suotavaa?).