tiistai 11. lokakuuta 2011

Punaista energiaa

Aamulla menin sitten saamaan sitä punasolutankkausta. Ensimmäisen järkytyksen koin huonejärjestelyn osalta: osasto oli niin täynnä, että yhden hengen huoneeseen oli jouduttu laittamaan kaksi sänkyä, ja sinne minä sitten tepastelin häiritsemään huoneessa asuvan mummon aamurauhaa... Tuli aika vaivaantunut olo, sen mummonkin puolesta. Ei minkäänlaista omaa rauhaa, ei edes sitä väliverhoa joka kahden hengen huoneissa aina on.

No, tilanteeseen kyllä tottui, varsinkin kun oli tiedossa ettei se kestä kuin muutaman tunnin. Punasolutkin saatiin hyvissä ajoin tippumaan, ja kaikki eteni sen osalta muutenkin ihan suunnitelmien mukaan.

Toisen järkytyksen, tai pikemminkin äärimmäisen hämmennyksen, aiheutti lääkäri. En ollut nähnyt kyseistä lääkäriä aiemmin, joku erikoistuva, joita nyt näkee koko ajan ja jotka vaihtuvat aika tiuhaan tahtiin. Teki mulle perustarkastuksen ja kyseli voinnista. Tähän tapaan:

"Koskas sä sen viimeisen sytokuurin nyt saitkaan?"
"Kolmisen viikkoa sitten."
"Auttoiko se sun oloa?"
"Siis... ööö... hä?"
"Niin että onko sun vointi nyt parempi kuin ennen sitä edellistä kuuria?"

Olin oikeasti niin puulla päähän lyöty että luulin kuvitelleeni koko tilanteen. Siis kysyikö se muka ihan tosissaan että onko mun olo parempi? Onko sekin muka mahdollista? Mä olen kyllä tottunut siihen että sytostaattien kanssa on tasan yksi suunta, ja se on alaspäin, aina ja ikuisesti. Hämmennyksissäni pidin ehkä vähän turhankin kärkkään esitelmän aiheesta "ilman sytostaatteja voisin käydä koulua ja elää muutenkin normaalia elämää, joten ei, oloni ei tosiaankaan ole parantunut, ja nyt varsinkin olen paskemmassa kunnossa kuin koskaan". Lääkäri ei onneksi vaikuttanut ottavan reaktiostani nokkiinsa, nyökytteli vaan.

Kai siinä oli taustalla ajatus siitä että sairaus tekee ihmisen kipeäksi, ja hoidot auttavat siihen. Mun tilanne on valitettavasti ollut aina vähän toinen: syöpä ei koskaan (toissakevään selkäkipuja lukuun ottamatta) ole vaikuttanut mun vointiini millään tavalla, ja olen ollut kipeä vain ja ainoastaan sytostaattien takia. Olen kuvitellut että niin se menee monella muullakin, mutta ehkä olen ollut väärässä. Joka tapauksessa olen vieläkin vähän sanaton.

Tiputuksen jälkeen lähdin uhkarohkeana bussilla keskustaan hoitamaan eilen kesken jääneitä asioita. Liikuin edelleenkin hitaammin kuin monet kahdeksankymppiset, mutta tällä kertaa ei iskenyt sitä lamaannuttavaa totaaliuupumusta kuin mitä eilen. Kotiin päästyäni olin toki väsynyt ja nälkäinen, mutta ihan hyväntuulinen ja muutenkin melko ihmismäisessä kunnossa. (Yliväsyneenä ja -nälkäisenä sana "hyväntuulinen" ei mahdu mun kanssa samaan universumiin.)

Ja mitä tapahtuikaan kun sain vähän lepoa ja välipalaa? Jaksoin tiskata kaikki tiskit yhteen menoon, ja heti perään väänsin vielä sangen hyvää ruokaa (todennäköisesti se oli hyvää siksi että se koostui lähinnä kermasta, mutta joka tapauksessa). Tämähän alkaa vaikuttaa jo melko normaalilta! Kiitos punasolut (ja niiden luovuttajat), olette ehkä pelastaneet loppuviikkoni!