En ole ollut yhtään reipas. En ole leiponut pitsaa pakastimeen, en ole nauttinut viimeisistä tunneista hyvävointisena, en muutenkaan ole yhtään valmistautunut siihen että kuuri todella alkaa huomenna. Koko iltapäivän olen lähinnä ollut tylsistynyt ja alakuloinen. Olen huolestuttavan vähän kiinnostunut siitä miten selviän seuraavat kaksi (kolme? neljä?) viikkoa, ilmeisesti olen vain apaattinen ja kipeä. Toivon että kuuri lykkääntyisi hamaan tulevaisuuteen, tai että huomenna tulisikin tieto että pitää pikimmiten lähteä sinne Turkuun. Se olisi itse asiassa kaikkein parasta. Ainakin asiat edistyisivät.
Seuraava kuuri olisi tällä erää jo viides. Ihme että ylipäätään olen pysynyt laskuissa mukana. Kesällä oli puhetta kahdesta kuurista ja siitä että jouluun mennessä olisin jo kunnossa. Hah hah. Asia olisi paljon helpompi kestää jos kyse olisi siitä että tauti ei meinaa talttua, että oikeasti tarvitsisin sytostaatteja johonkin. Mutta enhän mä tarvitse, tauti oli hävinnyt jo pari kuuria sitten. Nyt enää pelataan aikaa.
Kantasoluluovuttajaa on etsitty nyt kuukauden verran. Keskiarvo kuulemma on 2-3 kuukautta. Heipparallaa. Epäilen vahvasti että multa hajoaa joko kroppa tai pää (tai molemmat) ennen kuin olen lähelläkään Turkua.
Pahoittelut masentuneesta tekstistä. Väsymys se tässä pääasiassa puhuu. Tarvitsisin lomaa tästä kaikesta, mikä toki on sinänsä huvittavaa koska olen sairauslomalla jo valmiiksi. Tarvitsisin siis lomaa lomasta. Aika vaativaista.