tiistai 25. lokakuuta 2011

Kertomus mustelmasta ynnä muuta pulinaa

Tänä aamuna käänsin hieman liian voimallisesti kylkeä ja kolautin pääni yöpöytään. Kiroilin hiljaa mielessäni ja mietin miten kukaan voi olla niin kömpelö. Äsken huomasin että otsassani on mustelma. Trombosyytit ovat tietysti laskussa, ei se muuten siihen olisi tullut. (Joo joo eipä. Olen oikeasti aika köntys.)

Äsken kävin vähän ulkoilemassa. Oli kivaa haistella kirpakkaa syysilmaa ja ihailla aurinkoa (täällä on todella nätti ilma). Reissu otti kuitenkin aika pahasti voimille, vaikkei kävelymatkaa tullutkaan kuin muutama sata metriä. On tietysti ihan lohdullista että ylipäätään jaksoin ulos, ja toisaalta on myös hyvä pitää mielessä, että jos mitään sen kummempaa ei satu, jaksan viikon päästä tehdä tuollaisen reissun ilman minkäänlaisia ongelmia. Kroppa toipuu akuutista heikotuksesta yllättävän nopeasti. Silti vähän (tai no paljon) rassaa että on ylipäätään pakko ikinä olla näin kehnossa kunnossa. Ja tämähän siis on edelleen moni verroin parempaa kuin normaalisti tähän aikaa sytokuurin jälkeen. (Pieni itsesäälipeikko yrittää nyt aika vahvasti nostaa pääätään, mene pois hus!)

Ulkoilureissulta tarttui mukaan pitsa. Se onkin mukavan terveellistä vaihtelua kun on viikon syönyt lähinnä pelkkää kaurapuuroa. Ja nuudeleita. En edes halua tietää mistä kaikista akuuteista puutostiloista kärsin. (Olen tosin myös juonut syöpäpotilaille tarkoitettuja lisäravinnelitkuja, jotka oikeastaan ovat ihan hyviä. Ei niistä tietenkään maha täyty, mutta on ihan lohdullista tietää saavansa ainakin energiaa, plus muita tärkeitä asioita joita niihin on laboratoriossa keksitty lisätä.) Odotan kyllä niin kovin että jaksan taas itse käydä kaupassa, sekoan varmaan vihannesosaston ihanuuteen.

On ollut vähän tylsää. Olen lähinnä istunut läppäri sylissä sohvalla ja tappanut aikaa lukemalla erilaisia blogeja. Muutaman kerran on iskenyt turhauma: miksi tuonkin elämä on noin kivaa kun itse homehdun viidettä kuukautta sairaana? Tiedän kyllä kuinka hakoteillä olen tämän ajattelumallin kanssa, blogissa kun on niin helppo kertoa tasan ne asiat jotka haluaa - ja ennen kaikkea jättää kertomatta ne joita ei halua. Niinhän itsekin teen. Ajoittain tämä blogi on varmaan aika masentavaa luettavaa kun en muusta puhu kuin siitä kuinka huono olo mulla on. Arjessa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti pieniä hyviä juttuja joista kirjoittamalla blogin luonne muuttuisi täysin. En oikein tiedä miksi olen rajannut ne pois, ehkä jonkinlaisen yksityisyydenkaipuun vuoksi (mikä on toki aika hassua kun päivittäin latelen pöytään yksityiskohtaista informaatiota asiasta, joka yleensä mielletään hyvinkin henkilökohtaiseksi). Tai ehkä vain haluan keskittyä täällä niihin sairastamisjuttuihin, pysyypähän ainakin linja selkeänä. Pakko sen rajan on joka tapauksessa jossakin olla.

PS. Kärsivällisyys on yleensä mun hyve, mutta hiljalleen alkaa tulla raja vastaan. Hyvässä lykyssä olen toipilas pitkälle kevääseen, enkä tosiaan jaksaisi odottaa niin pitkään. Haluan elämäni takaisin heti vuodenvaihteen jälkeen! Valitettavasti näyttää siltä ettei se ole mahdollista. Isot koneistot pyörivät hitaasti, viitaten tällä nyt siis sinne Turkuun ja luovuttajan etsintään. Plus että luoja yksin tietää kuinka kauan siitä kantasoluhirvityksestä toipuminen kaiken kaikkiaan tulee kestämään. Kauan, veikkaa tämä pessimisti.