maanantai 29. maaliskuuta 2010
Plääh & plööh
Kohta pitäisi lähteä sairaalalle ja nokka vuotaa ja väsyttää (hiton kesäaika) ja arvatkaa vaan huvittaisko niinku yhtään. NO EI! Ja iltapäivällä ottaa ihan varmasti vielä enemmän päähän, kun tilannehan on se että joko olen sytostaattitiputuksessa tai sitten mut lähetetään tän taudin takia kotiin. Molempi pahempi. Hemmetti. Ei oikein kulje nyt.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Niisk
Jaahas. Olen sitten pienimuotoisessa räkätaudissa. Kuumetta ei ole, eikä kurkkukipua, eikä yskää - nokka vaan vuotaa vimmatusti.
Ei tässä muuten mitään, mutta mietin että mahtavatkohan suostua antamaan sytostaatteja tämmöiselle nuhanenälle. Toivottavasti, sillä en haluaisi hoitojen venyvän yhtään. Noh, maanantaina selviää.
Ei tässä muuten mitään, mutta mietin että mahtavatkohan suostua antamaan sytostaatteja tämmöiselle nuhanenälle. Toivottavasti, sillä en haluaisi hoitojen venyvän yhtään. Noh, maanantaina selviää.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Tittidii
Kaikki veriarvot oli kunnossa, joten nytpä sitten vaan juoskentelen iltateetä ja mietin kuinka kivaa on että vielä kokonainen viikonloppu erottaa mut seuraavista sytostaateista.
Verikoeraporttia
Toistan kyllä nyt vähän itseäni näissä, mutta en silti malta olla raportoimatta, että tämän aamun verikokeet saatiin kolmannella pistolla avoneulalla kämmenselästä. :D Onneksi vielä naurattaa...
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Hattua mä metsästän
En ole kokenut tarpeelliseksi hankkia peruukkia, mutta aina julkikaljuilukaan ei tunnu niin luontevalta kuin sen soisi tuntuvan. Lisäksi sääolosuhteet suorastaan pakottavat suojaamaan pään jotenkin. Pakkasta vastaan olen taistellut pipon kanssa, mutta ilman rupeavat hiljalleen olemaan niin lämpimiä, että pipon alle läkähtyy. En kuitenkaan halua vahingossakaan polttaa päänahkaani, joten kevyempi hattuhan se oli sitten saatava.
Tämä löytyi henkkamaukasta kympillä. Suojaa pään ja on vielä kaiken lisäksi nätti. Ja jotenkin kovasti mun oloinen. Tykkään! Laatu tosin oli vähän mitä sattui, jouduin esim. itse harsimaan huolittelut noihin rusettinauhojen päihin etteivät olisi lähteneet purkaantumaan. Siitä huolimatta tämä on yksi parhaita vaatehankintojani pitkiin aikoihin. Ja käytössä varmasti vielä silloinkin, kun hiukset ovat jo kasvaneet takaisin.
Tämä löytyi henkkamaukasta kympillä. Suojaa pään ja on vielä kaiken lisäksi nätti. Ja jotenkin kovasti mun oloinen. Tykkään! Laatu tosin oli vähän mitä sattui, jouduin esim. itse harsimaan huolittelut noihin rusettinauhojen päihin etteivät olisi lähteneet purkaantumaan. Siitä huolimatta tämä on yksi parhaita vaatehankintojani pitkiin aikoihin. Ja käytössä varmasti vielä silloinkin, kun hiukset ovat jo kasvaneet takaisin.
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Sydämen asialla
Pumppuni on sitten ihan virallisesti todettu terveeksi. Hyvähyvä. Ainakaan se ei siis ole esteenä kantasoluhoidolle.
Veriarvotkin olivat ihan kohtalaiset. Tai siis, kaikki muut arvot olivat lähes normaalit, mutta trombosyytit laahaavat edelleen vähän matalalla. Siitä hyvässä torstaille ohjelmoitiin vielä yhdet verikokeet, joita toki mielenkiinnolla odotan. Tuonne labran seinälle ilmestyy varmaan jossain vaiheessa kuva mun naamasta ja teksti "varokaa tätä naista". :D
Koska ilma oli ihana ja mieli iloinen, tulin kävelleeksi parin kilometrin matkan sairaalalta kotiin. Missään vaiheessa en varsinaisesti väsähtänyt, toki hengästytti eikä vauhti ollut päätähuimaava, mutta loppujen lopuksi käveleminen tuntui tosi hyvältä. On se kyllä kumma kuinka aurinko pistää ihmisen jaksamaan.
Veriarvotkin olivat ihan kohtalaiset. Tai siis, kaikki muut arvot olivat lähes normaalit, mutta trombosyytit laahaavat edelleen vähän matalalla. Siitä hyvässä torstaille ohjelmoitiin vielä yhdet verikokeet, joita toki mielenkiinnolla odotan. Tuonne labran seinälle ilmestyy varmaan jossain vaiheessa kuva mun naamasta ja teksti "varokaa tätä naista". :D
Koska ilma oli ihana ja mieli iloinen, tulin kävelleeksi parin kilometrin matkan sairaalalta kotiin. Missään vaiheessa en varsinaisesti väsähtänyt, toki hengästytti eikä vauhti ollut päätähuimaava, mutta loppujen lopuksi käveleminen tuntui tosi hyvältä. On se kyllä kumma kuinka aurinko pistää ihmisen jaksamaan.
Semmonen labrareissu
Kävin verikokeissa. Hoitaja nro 1 yritti ensin kerran tavallisella neulalla, sitten vielä kummastakin kädestä avolla. Ei onnistunut. Huilattiin hetki sydänfilmin parissa, minkä jälkeen paikalle saapui toinen hoitaja joka yritti vielä kahdesti avoneulalla, ja viimein viidennellä pistosta meikäläisestä saatiin lirutettua riittävästi verta kahteen putkelliseen.
Tää alkaa mennä mielenkiintoiseksi... Onneksi seuraavat verikokeet on (toivottavasti) vasta viikon päästä, saavat suonet hetken aikaa olla rauhassa ja toipua. Tämän päivän ohjelmassa olisi vielä käynti sairaalalla sydäntutkimuksissa, sekä tietysti em. verikokeiden tulokset ja mahdolliset jatkotoimenpiteet. Lisäraporttia siis seurannee illemmalla.
PS. Kiitos kaikille yhteisesti ja erikseen kirjavinkeistä, pidän ne kaikki ehdottomasti mielessä!
Tää alkaa mennä mielenkiintoiseksi... Onneksi seuraavat verikokeet on (toivottavasti) vasta viikon päästä, saavat suonet hetken aikaa olla rauhassa ja toipua. Tämän päivän ohjelmassa olisi vielä käynti sairaalalla sydäntutkimuksissa, sekä tietysti em. verikokeiden tulokset ja mahdolliset jatkotoimenpiteet. Lisäraporttia siis seurannee illemmalla.
PS. Kiitos kaikille yhteisesti ja erikseen kirjavinkeistä, pidän ne kaikki ehdottomasti mielessä!
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Taistelussa mökkihöperyyttä vastaan
Kun on puoliksi pakon edessä eristetty asuntoonsa, tulee jossain vaiheessa väkisinkin esiin kysymys, että mitähän helkkaria sitä oikein tekisi aikansa kuluksi. Netissä ei jaksa roikkua loputtomiin, huvisyömisestä tulee vain paha olo, telkkaria ei ole. Mutta onneksi on kirjoja!
Tuosta kasasta olen tuhonnut jo muutaman, ja tätä vauhtia loputkin hupenevat sangen nopsaan. Toisaalta saatan kyllä olla noitten jälkeen sellaisessa lukuähkyssä, ettei tee mieli moneen kuukauteen lukea yhtään mitään - etenkin kun lukemiseni muutenkin on melko kausiluonteista.
Jos mieleesi kuitenkin tulee kirja jota haluaisit suositella, saa siitä ilmoittaa kommenttiboksissa. Luen periaatteessa mitä vaan, mutta tässä tilanteessa liian synkät, raskaat ja vaikeat kirjat ovat auttamatta vähän out. Sytostaattihuuruinen pääni kaipaa ennen kaikkea huumoria ja mukaansatempaavuutta. Vinous ja absurdi meininki lasketaan myös eduiksi.
Tuosta kasasta olen tuhonnut jo muutaman, ja tätä vauhtia loputkin hupenevat sangen nopsaan. Toisaalta saatan kyllä olla noitten jälkeen sellaisessa lukuähkyssä, ettei tee mieli moneen kuukauteen lukea yhtään mitään - etenkin kun lukemiseni muutenkin on melko kausiluonteista.
Jos mieleesi kuitenkin tulee kirja jota haluaisit suositella, saa siitä ilmoittaa kommenttiboksissa. Luen periaatteessa mitä vaan, mutta tässä tilanteessa liian synkät, raskaat ja vaikeat kirjat ovat auttamatta vähän out. Sytostaattihuuruinen pääni kaipaa ennen kaikkea huumoria ja mukaansatempaavuutta. Vinous ja absurdi meininki lasketaan myös eduiksi.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Pikainformaatio
Ei tullu sairaalareissua! Trombosyytit oli kyllä laskeneet eilisestä, mutteivät vielä niin paljoa että tiputusta olisi katsottu aiheelliseksi. Seuraava kontrolli sitten maanantaina, sillä varauksella tosin ettei mitään sen kummempaa nyt viikonlopun aikana ilmene. Mutta jee!
Jokapäiväinen leipämme
Tämän päivän verikokeet hoidettu. Viime päivien runsaan pistelyn johdosta piti verta liruttaa ulos avoneulan avulla - ja sittenkin se onnistui vain tippa kerrallaan. Toisaalta suoni löytyi jo ensimmäisellä pistolla, mikä on minun tapauksessani jo ihan hyvin.
Loppupäivän ajattelin ottaa rennosti ja syödä. Paino oli tänä aamuna 66 kiloa, eli alaspäin mennään koko ajan. Ruokahalua onneksi on, mutta tähän asiaan parhaiten auttava makeanhimo loistaa poissaolollaan. Normaalisti pystyn syömään suklaata kuin näkkileipää, miksen siis nyt kun siitä taidosta oikeasti olisi jotain hyötyä?
(Tokihan on myös mahdollista että joudun tänään vielä tiputukseen. Trombosyytit eivät edelleenkään ole kovinkaan korkeat, ainakaan siitä päätellen että olin jälleen aiheuttaa itselleni nenäverenvuodon niistämällä. Mutta eipä siinä, jos käsky käy niin sairaalallehan sitä on lähdettävä. Tällä kertaa tuskin edes joutuisin jäämään yöksi.)
Loppupäivän ajattelin ottaa rennosti ja syödä. Paino oli tänä aamuna 66 kiloa, eli alaspäin mennään koko ajan. Ruokahalua onneksi on, mutta tähän asiaan parhaiten auttava makeanhimo loistaa poissaolollaan. Normaalisti pystyn syömään suklaata kuin näkkileipää, miksen siis nyt kun siitä taidosta oikeasti olisi jotain hyötyä?
(Tokihan on myös mahdollista että joudun tänään vielä tiputukseen. Trombosyytit eivät edelleenkään ole kovinkaan korkeat, ainakaan siitä päätellen että olin jälleen aiheuttaa itselleni nenäverenvuodon niistämällä. Mutta eipä siinä, jos käsky käy niin sairaalallehan sitä on lähdettävä. Tällä kertaa tuskin edes joutuisin jäämään yöksi.)
torstai 18. maaliskuuta 2010
Trööt
Eilen aamulla sain niistämällä aikaan pienoisen nenäverenvuodon. Sen johdosta päätettiin aikaistaa alun perin täksi päiväksi suunniteltuja väliverikokeita päivällä, ja niinhän siinä kävi että veritankkaukseen jouduin. Lisäksi tulehdusarvo oli pikkuisen koholla ja valkosolut matalalla, joten jouduin myös aloittamaan antibioottikuurin.
Periaatteessa olisin saanut lähteä yöksi kotiin (ja mielelläni sen olisin tehnytkin, aina oma sänky sairaalavuoteen hakkaa), mutta tiputuksessa meni aika myöhään, minkä lisäksi tänä aamuna olisi joka tapauksessa pitänyt lähteä uudestaan verikokeisiin. Tällä kertaa oli siis helpointa jäädä yöksi osastolle.
Ja mikäpä siellä toisaalta oli ollessa kun vointi kumminkin oli ihan hyvä ja viihdykettäkin ihan riittämiin. Tosin väkisinhän tuli taas sitäkin mietittyä kuinka kiva olisi viettää iltaa terveenä ihmisten parissa. Enkä minä edes ole erityisen sosiaalinen, hemmetti.
Veriarvot ovat nyt kumminkin nousussa (paitsi tulehdusarvo toivon mukaan laskussa), ja voinnin pitäisi nyt ihan kunnolla lähteä tästä kohenemaan. Huomenna ja maanantaina vielä verikokeet, ja sitten saanenkin olla suht rauhassa. Kivaa!
Periaatteessa olisin saanut lähteä yöksi kotiin (ja mielelläni sen olisin tehnytkin, aina oma sänky sairaalavuoteen hakkaa), mutta tiputuksessa meni aika myöhään, minkä lisäksi tänä aamuna olisi joka tapauksessa pitänyt lähteä uudestaan verikokeisiin. Tällä kertaa oli siis helpointa jäädä yöksi osastolle.
Ja mikäpä siellä toisaalta oli ollessa kun vointi kumminkin oli ihan hyvä ja viihdykettäkin ihan riittämiin. Tosin väkisinhän tuli taas sitäkin mietittyä kuinka kiva olisi viettää iltaa terveenä ihmisten parissa. Enkä minä edes ole erityisen sosiaalinen, hemmetti.
Veriarvot ovat nyt kumminkin nousussa (paitsi tulehdusarvo toivon mukaan laskussa), ja voinnin pitäisi nyt ihan kunnolla lähteä tästä kohenemaan. Huomenna ja maanantaina vielä verikokeet, ja sitten saanenkin olla suht rauhassa. Kivaa!
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Onnellisuus
Muuan anonyymi kommentoi eiliseen postaukseeni näin:
"Löysin blogisi tänään ja oot saanu mut tosi mietteliääksi, ihan häpeämäänkin. Aloin miettiä, miten kehtaankin stressata ja kuluttaa elämää asioiden murehtimiseen kun tässä on kuitenkin kaikki loppupeleissä aika hyvin."
Aika moni on sanonut samansuuntaista. Että olen ihme tapaus kun jaksan näin hyvin, että olen vahva ja rohkea ja sinnikäs, että ihan hävettää valittaa pikkuasioista kun vertaa siihen mitä minä joudun käymään läpi. Joillekin tällaisen blogin lukeminen saattaa ihan oikeastikin olla herättelevä kokemus (ja mikäs sen hienompaa), mutta veikkaan silti että suurin osa unohtaa koko asian muutamassa päivässä ja jatkaa samalla vanhalla tutuksi koetulla linjalla. Ja arvatkaapas mitä: niin teen myös minä.
Niin että voi helkkari kun taas on liian kylmä ja voi vitun VR kun junat on myöhässä ja perkele kun lauantaimakkara maksaa kolme senttiä enemmän kuin eilen ja taasko pitäis muka tiskata ja painokin on noussut kilon ja kaikki on taas ihan huonosti.
Syövän sairastaminen ei todellakaan tee ihmistä immuuniksi pikkuasioille. Kaikkein huonoimmat päivät ovat toki luku sinänsä (ajattele siinä nyt lauantaimakkaraa kun olet hädin tuskin tajuissasi), mutta tällaisina vähän parempina aikoina murehdin ja stressaan ja valitan ihan samalla lailla kuin kuka tahansa muukin. Tälläkin hetkellä on vähän tympeää kun aurinko ei suoranaisesti paista, vaikka itse asiassa voisin olla tosi iloinen jo siitäkin asiasta että katu tuossa ikkunani alla on lumeton ja kuiva.
Ja annas olla sitten kun hoidot ovat ohi ja olen taas kuin kuka tahansa muukin. Silloin ei muista iloita sitäkään vähää siitä että on terve (näin hoitojen lomassa hyvät päivät kieltämättä piristävät), vaan valittaa vaan kun on stressiä ja syysflunssa ja kämppä sekaisin. Silloin tekee lähinnä mieli haistattaa pitkät tällä sairaudella kun eihän se edes auttanut kasvamaan paremmaksi ihmiseksi, haluan rahani takaisin kiitos.
Pointtini on nyt lähinnä se, ettei vakava sairaus tee kenestäkään jumalaa, ja ettei kenenkään terveen tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että kehtaa surra omia ongelmiaan. Syöpä on ongelma muitten joukossa: toki keskimääräistä isompi ja vakavampi, muttei ehkä kuitenkaan niin valtaisa kuin (terveet) ihmiset keskimäärin tuntuvat ajattelevan. Syövällä on hitsin korkea "kauheusstatus", vaikkei se loppujen lopuksi ole kuin hiukan normaalia ilkeämpi sairaus. (On tietysti vähän tyhmää niputtaa kaikki syövät tälla lailla yhteen, mutta sitähän kaikki tekevät. Kun sanon että minulla on syöpä, menevät ihmiset viittä vaille paniikkiin. Ketään ei kiinnosta se että 90 prosenttia tähän tautiin sairastuneista paranee lopullisesti. Itsehän toki kuulun edelleen tuohon onnettomaan kymmenneen prosenttiin, mutta se on kokonaan toinen juttu se.)
No, kai se on myönnettävä että on tämä jatkuva sairastaminen minua jonkin verran muuttanut. Kantapään kautta olen oppinut näkemään onnen arkisissa asioissa, ja arvostamaan myös tylsiä ja täysin turhilta tuntuvia päiviä. Elämä ei ole tuolla jossain, se on tässä. Parempien aikojen odottaminen on elämän hukkaan heittämistä. Ennen käänsin elämäni off-asentoon syöpähoitojen ajaksi, nyt opettelen ottamaan ilon irti myös tästä ajasta. Tämä on minun elämäni, eikä minulla oikein ole muuta mahdollisuutta kuin elää se. Ajopuuksi ei tietenkään kannata heittäytyä, mutta ihan yhtä turhaa on hakata päätään seinään. Toisin sanoen: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Huh, menipä syvälliseksi. Loppukevennykseksi vielä joitakin asioita jotka tekevät minut iloiseksi ja/tai onnelliseksi. Tämä siis erityisesti jo postauksen alussa mainitun anomyymin pyynnöstä. :)
- Poikaystävä ynnä muut läheiset. Oikeastaan kaikki joilta olen saanut apua, tukea, tsemppausta, kauniita sanoja, lämpimpiä halauksia ja aitoa välittämistä. Ilahdun jokaisesta positiivisesta kommentista täällä blogissa, minusta on kiva että täysin tuntemattomatkin ihmiset haluavat jakaa asian kanssani. Kiitos.
- Aurinko, valo, kevään eteneminen, kesän tulo. Pimeä on minulle pahempaa myrkkyä kuin sytostaatit. Kesällä kaikki on aina paremmin.
- Kirjat, musiikki, televisiosarjat. Saan kiksejä sekä hömpästä että korkeakulttuurista. Pääasia että vaikuttaa/hymyilyttää/liikuttaa.
- Kotikaupunkini Tampere.
- Hoitojen jälkeen varmasti myös taas hyvä ruoka ja liikunta. Tällä hetkellä on fyysisistä syistä hiukan vaikeaa nauttia täysipainoisesti kummastakaan.
Lisää varmaan tulisi mieleen jos oikein miettisin, mutta tuossa on kyllä jo aika hyvä tiivistelmä. Ei sitä pieni ihminen lopultakaan niin kovin paljoa tarvitse. :)
"Löysin blogisi tänään ja oot saanu mut tosi mietteliääksi, ihan häpeämäänkin. Aloin miettiä, miten kehtaankin stressata ja kuluttaa elämää asioiden murehtimiseen kun tässä on kuitenkin kaikki loppupeleissä aika hyvin."
Aika moni on sanonut samansuuntaista. Että olen ihme tapaus kun jaksan näin hyvin, että olen vahva ja rohkea ja sinnikäs, että ihan hävettää valittaa pikkuasioista kun vertaa siihen mitä minä joudun käymään läpi. Joillekin tällaisen blogin lukeminen saattaa ihan oikeastikin olla herättelevä kokemus (ja mikäs sen hienompaa), mutta veikkaan silti että suurin osa unohtaa koko asian muutamassa päivässä ja jatkaa samalla vanhalla tutuksi koetulla linjalla. Ja arvatkaapas mitä: niin teen myös minä.
Niin että voi helkkari kun taas on liian kylmä ja voi vitun VR kun junat on myöhässä ja perkele kun lauantaimakkara maksaa kolme senttiä enemmän kuin eilen ja taasko pitäis muka tiskata ja painokin on noussut kilon ja kaikki on taas ihan huonosti.
Syövän sairastaminen ei todellakaan tee ihmistä immuuniksi pikkuasioille. Kaikkein huonoimmat päivät ovat toki luku sinänsä (ajattele siinä nyt lauantaimakkaraa kun olet hädin tuskin tajuissasi), mutta tällaisina vähän parempina aikoina murehdin ja stressaan ja valitan ihan samalla lailla kuin kuka tahansa muukin. Tälläkin hetkellä on vähän tympeää kun aurinko ei suoranaisesti paista, vaikka itse asiassa voisin olla tosi iloinen jo siitäkin asiasta että katu tuossa ikkunani alla on lumeton ja kuiva.
Ja annas olla sitten kun hoidot ovat ohi ja olen taas kuin kuka tahansa muukin. Silloin ei muista iloita sitäkään vähää siitä että on terve (näin hoitojen lomassa hyvät päivät kieltämättä piristävät), vaan valittaa vaan kun on stressiä ja syysflunssa ja kämppä sekaisin. Silloin tekee lähinnä mieli haistattaa pitkät tällä sairaudella kun eihän se edes auttanut kasvamaan paremmaksi ihmiseksi, haluan rahani takaisin kiitos.
Pointtini on nyt lähinnä se, ettei vakava sairaus tee kenestäkään jumalaa, ja ettei kenenkään terveen tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että kehtaa surra omia ongelmiaan. Syöpä on ongelma muitten joukossa: toki keskimääräistä isompi ja vakavampi, muttei ehkä kuitenkaan niin valtaisa kuin (terveet) ihmiset keskimäärin tuntuvat ajattelevan. Syövällä on hitsin korkea "kauheusstatus", vaikkei se loppujen lopuksi ole kuin hiukan normaalia ilkeämpi sairaus. (On tietysti vähän tyhmää niputtaa kaikki syövät tälla lailla yhteen, mutta sitähän kaikki tekevät. Kun sanon että minulla on syöpä, menevät ihmiset viittä vaille paniikkiin. Ketään ei kiinnosta se että 90 prosenttia tähän tautiin sairastuneista paranee lopullisesti. Itsehän toki kuulun edelleen tuohon onnettomaan kymmenneen prosenttiin, mutta se on kokonaan toinen juttu se.)
No, kai se on myönnettävä että on tämä jatkuva sairastaminen minua jonkin verran muuttanut. Kantapään kautta olen oppinut näkemään onnen arkisissa asioissa, ja arvostamaan myös tylsiä ja täysin turhilta tuntuvia päiviä. Elämä ei ole tuolla jossain, se on tässä. Parempien aikojen odottaminen on elämän hukkaan heittämistä. Ennen käänsin elämäni off-asentoon syöpähoitojen ajaksi, nyt opettelen ottamaan ilon irti myös tästä ajasta. Tämä on minun elämäni, eikä minulla oikein ole muuta mahdollisuutta kuin elää se. Ajopuuksi ei tietenkään kannata heittäytyä, mutta ihan yhtä turhaa on hakata päätään seinään. Toisin sanoen: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Huh, menipä syvälliseksi. Loppukevennykseksi vielä joitakin asioita jotka tekevät minut iloiseksi ja/tai onnelliseksi. Tämä siis erityisesti jo postauksen alussa mainitun anomyymin pyynnöstä. :)
- Poikaystävä ynnä muut läheiset. Oikeastaan kaikki joilta olen saanut apua, tukea, tsemppausta, kauniita sanoja, lämpimpiä halauksia ja aitoa välittämistä. Ilahdun jokaisesta positiivisesta kommentista täällä blogissa, minusta on kiva että täysin tuntemattomatkin ihmiset haluavat jakaa asian kanssani. Kiitos.
- Aurinko, valo, kevään eteneminen, kesän tulo. Pimeä on minulle pahempaa myrkkyä kuin sytostaatit. Kesällä kaikki on aina paremmin.
- Kirjat, musiikki, televisiosarjat. Saan kiksejä sekä hömpästä että korkeakulttuurista. Pääasia että vaikuttaa/hymyilyttää/liikuttaa.
- Kotikaupunkini Tampere.
- Hoitojen jälkeen varmasti myös taas hyvä ruoka ja liikunta. Tällä hetkellä on fyysisistä syistä hiukan vaikeaa nauttia täysipainoisesti kummastakaan.
Lisää varmaan tulisi mieleen jos oikein miettisin, mutta tuossa on kyllä jo aika hyvä tiivistelmä. Ei sitä pieni ihminen lopultakaan niin kovin paljoa tarvitse. :)
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Mahtimaanantai
Tänään on ollut oikein hyvä päivä! Sain rahaa, makselin laskuja, hoidin yhden suht kiireellisen (ja aikas isonkin) käytännön asian, olin sosiaalinen (ja sain siitä hyvästä lämpöä ja kauniita sanoja ♥), söin aika monta kertaa, luin, en nukkunut päikkäreitä, kulutin televisioviihdettä... Hmm. Äkkiseltään ei tule mieleen muuta. Mutta kovasti sitä tuntuu saavan aikaan kun vointi on edes kohtuullinen ja mieliala korkealla!
Sosiaalietuus tuli, sosiaalietuus meni
Tänään sain vihdoin sossusta rahaa, ja saatoin maksaa parin kuukauden rästiin jääneet vuokrat sekä muutaman massiivisen laskun. Lisäksi tilillä näkyi huomiseksi päivätty asumistuki, joten sekin päätös on nyt sitten tehty, kirjallinen vahvistus saapunee huomenna.
Mutta huhheijaa, sanonpahan vaan. Yksin en olisi ikinä osannut (enkä pystynytkään) kaikkia tukia hakemaan, varsinkaan nyt kun olen koko ajan viittä vaille petipotilas. Onneksi oli ihmisiä jotka auttoivat. Kauhistuttaa ajatellakin mitä oikeasti yksinäiset ja vastaavassa varattomuudessa elävät ihmiset tekevät jos tällainen sairaus yhtäkkiä puskee päälle. Eläköön sosiaaliturva, juu vaan.
Mutta huhheijaa, sanonpahan vaan. Yksin en olisi ikinä osannut (enkä pystynytkään) kaikkia tukia hakemaan, varsinkaan nyt kun olen koko ajan viittä vaille petipotilas. Onneksi oli ihmisiä jotka auttoivat. Kauhistuttaa ajatellakin mitä oikeasti yksinäiset ja vastaavassa varattomuudessa elävät ihmiset tekevät jos tällainen sairaus yhtäkkiä puskee päälle. Eläköön sosiaaliturva, juu vaan.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Tarinoita pöntöltä
Ulostaminen ei aina ole ihan helppoa, varsinkin jos maha on vähääkään jumissa ja peruskunto nollan alapuolella. Yritä siinä nyt sitten ponnistaa kun jo pelkkä sängystä ylös pääseminenkin hengästyttää... Ulostuslääkkeet pehmittävät toki ja saavat alavatsan kipristelemään lupaavasti, mutta annas olla kun sitä liisteriä pitäisi ruveta ulos pukkaamaan. Ei paljoa naurata.
Niin että tämmöistä tänään. Vatsan toiminta saattaa vaikuttaa pieneltä asialta kun sitä vertaa itse syöpään, mutta uskokaa pois, toimiva vatsa on yksi elämän parhaista asioista, eikä ole kivaa kun sekin kaiken muun hyvän lisäksi ihmisparalta riistetään. (Tämänpäiväisen pönttöepisodin jälkeen tilanne vaikuttaa kyllä jo huomattavasti paremmalta.)
Muuten tästä päivästä ei ole paljoakaan sanottavaa. Nukuin kyllä ihan hyvin, mutta jotenkin on silti ollut pientä alakuloa ilmassa. Päikkäreitäkin yritin, mutta uni ei tullut. Onneksi vaatteet päällä peiton alla makoilu on kivaa. Vähän olisi mukamas kehno olokin, saattaa johtua syömisestä tai syömättömyydestä tai kuun ja tähtien asennosta, niin että mitäpä tuohon liiaksi huomiota kiinnittämään. Ihan tyytyväinen kuitenkin olen siihen että päivä rupeaa hiljalleen olemaan pulkassa, pääsenpähän taas yöunille ja sitä kautta uuteen (ja toivottavasti parempaan) päivään.
Niin että tämmöistä tänään. Vatsan toiminta saattaa vaikuttaa pieneltä asialta kun sitä vertaa itse syöpään, mutta uskokaa pois, toimiva vatsa on yksi elämän parhaista asioista, eikä ole kivaa kun sekin kaiken muun hyvän lisäksi ihmisparalta riistetään. (Tämänpäiväisen pönttöepisodin jälkeen tilanne vaikuttaa kyllä jo huomattavasti paremmalta.)
Muuten tästä päivästä ei ole paljoakaan sanottavaa. Nukuin kyllä ihan hyvin, mutta jotenkin on silti ollut pientä alakuloa ilmassa. Päikkäreitäkin yritin, mutta uni ei tullut. Onneksi vaatteet päällä peiton alla makoilu on kivaa. Vähän olisi mukamas kehno olokin, saattaa johtua syömisestä tai syömättömyydestä tai kuun ja tähtien asennosta, niin että mitäpä tuohon liiaksi huomiota kiinnittämään. Ihan tyytyväinen kuitenkin olen siihen että päivä rupeaa hiljalleen olemaan pulkassa, pääsenpähän taas yöunille ja sitä kautta uuteen (ja toivottavasti parempaan) päivään.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Iltakuuluminen
Aamun väsymyksen jälkeen seurasi päivän väsymys joka taas johti illan väsymykseen. Nukuin kolmen tunnin päikkärit, yritin toisiakin (meni pelkäksi pötköttelyksi, mitä ei toki sinänsä sovi väheksyä) ja kohta voisin olla valmis painuman yöpuulle. Hereilläoloajan olen lähinnä yrittänyt pitää syömisen järkevissä mittasuhteissa, niin ettei viime yön kaltainen pahoinvointikohtaus toistuisi. Toivottavasti onnistun, kunnon yöunet nimittäin tosiaan kelpaisivat.
Tällaiset päivät tuntuvat vähän turhilta, kun mitään ei jaksa tehdä eikä mikään oikein edes tunnu miltään. Mutta ehkäpä nämä tylsät päivät saavat ne kivat sitten tuntumaan kaksin verroin paremmilta.
Tällaiset päivät tuntuvat vähän turhilta, kun mitään ei jaksa tehdä eikä mikään oikein edes tunnu miltään. Mutta ehkäpä nämä tylsät päivät saavat ne kivat sitten tuntumaan kaksin verroin paremmilta.
Silmät ristissä
Nukuin tosi huonosti, hikoilin, näin levottomia unia, kärsin mittavasta pahoinvoinnista ja ramppasin tuon tuosta vessassa. Arvata saattaa ettei ole kovin levännyt olo... Vähän kyllä kummastuttaa tämmöinen äkillinen huono yö, kun aiemmat ovat kuitenkin sujuneet ongelmitta. Ehkä söin eilen liikaa tai jotain. (Eilinen päivähän oli sikäli vallan mainio että ruoka maistui ja nukuin vain yhdet kunnon päikkärit, sen sijaan että olisin parin tunnin välein käynyt vähän torkahtamassa. Mutta ehkä olisi sittenkin pitänyt vaan ottaa (vieläkin) kevyemmin.)
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Toinen sytostaattiraportti
Aurinko paistaa, mieli on hyvä, olo tosin vähän heikko, mutta onko joku ihme. Ylipäätään tuntuu että vointi on parempi kuin ensimmäisen kuurin jäljiltä, mikä on paitsi erittäin positiivista, myös jokseenkin yllättävää.
Sairaalassa kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Portti toimi niin kuin pitikin, olin siis skitsoillut turhan päiten. Sytostaatit tietysti väsyttivät ja veivät ruokahalun, mutta mielestäni en ollut lainkaan niin tööt kuin viimeksi. Mielialakin pysyi suht korkealla koko ajan. Tietysti pitää ottaa huomioon se että kuvio oli nyt tuttu (ei siis tarvinnut jännittää sivuvaikutuksia), ja ettei tällä kerralla ollut muuta stressaavaa kuin itse myrkyt (viimeksi oli portin laitto ja luuydinnäyte), ja tietysti se että olin osastolla nyt vain kolme yötä kun viimeksi olin neljä. Lisäksi älysin pyytää joka ilta nukahtamislääkkeen, joka selvästi rauhoitti unta (ja vähensi yöhikoilua). Sain siis levättyäkin paremmin.
Lääkäriltä sain uutisia, joista en oikein tiedä olivatko hyviä vai huonoja. Helsingin suunnasta oli nimittäin tullut kielteinen päätös siihen kantasoluhommaan, olen kuulemma liian sairas... Tai siis että tää tauti on uusinut liian tiuhaan ja ärhäkästi ja mua on hoidettu niin paljon, etteivät ainakaan näin äkkiseltään haluaisi lähteä teettämään noin rajua hoitoa. Lääkäri lupasi kyllä pistää jossain vaiheessa kyselyä myös Turkuun päin (joka olisi toinen mahdollinen hoitopaikka), mutta en oikein tiedä. Niin. Tavallaan tietysti haluaisin että kaikki mahdolliset keinot käytettäisiin jotta voisin vihdoin parantua lopullisesti, mutta riskit kyllä hirvittävät. Kroppani (päästä nyt puhumattakaan) saattaa oikeasti olla liian heikko tuollaiseen kantasolusiirron tapaiseen superraskaaseen hoitoon. Otan mieluummin taas parin vuoden päästä näitä normisytostaatteja kuin kuolen nyt, kiitos vaan. (Vai ottaisinko sittenkään? Hmm. Aika iso ja vaikea asia on tämä.)
No, se siitä toistaiseksi. Odotamme mitä Suomen Turku asiasta päättää. Sitä ennen voimme kuluttaa aikaamme odottelemalla yhtä pientä lehtijuttua, jossa meikäläinenkin esiintyy! Tiistaina osastonhoitaja tuli kysymään, josko mua saisi haastatella ja kuvata, ja tokihan annoin luvan. Eilen homma sitten toteutettiin, ja joskus huhtikuussa juttu tulee ulos. Se tosin ilmestyy vain Pirkanmaan alueella lehdessä jota kukaan ei lue, eikä varsinaisesti edes kerro minusta (halusivat vain lausuntoni muuanteen asiaan), mutta raportoin joka tapauksessa sitten kun itse saan lehden käsiini. On se vaan kivaa olla julkkis! :D
Sairaalassa kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Portti toimi niin kuin pitikin, olin siis skitsoillut turhan päiten. Sytostaatit tietysti väsyttivät ja veivät ruokahalun, mutta mielestäni en ollut lainkaan niin tööt kuin viimeksi. Mielialakin pysyi suht korkealla koko ajan. Tietysti pitää ottaa huomioon se että kuvio oli nyt tuttu (ei siis tarvinnut jännittää sivuvaikutuksia), ja ettei tällä kerralla ollut muuta stressaavaa kuin itse myrkyt (viimeksi oli portin laitto ja luuydinnäyte), ja tietysti se että olin osastolla nyt vain kolme yötä kun viimeksi olin neljä. Lisäksi älysin pyytää joka ilta nukahtamislääkkeen, joka selvästi rauhoitti unta (ja vähensi yöhikoilua). Sain siis levättyäkin paremmin.
Lääkäriltä sain uutisia, joista en oikein tiedä olivatko hyviä vai huonoja. Helsingin suunnasta oli nimittäin tullut kielteinen päätös siihen kantasoluhommaan, olen kuulemma liian sairas... Tai siis että tää tauti on uusinut liian tiuhaan ja ärhäkästi ja mua on hoidettu niin paljon, etteivät ainakaan näin äkkiseltään haluaisi lähteä teettämään noin rajua hoitoa. Lääkäri lupasi kyllä pistää jossain vaiheessa kyselyä myös Turkuun päin (joka olisi toinen mahdollinen hoitopaikka), mutta en oikein tiedä. Niin. Tavallaan tietysti haluaisin että kaikki mahdolliset keinot käytettäisiin jotta voisin vihdoin parantua lopullisesti, mutta riskit kyllä hirvittävät. Kroppani (päästä nyt puhumattakaan) saattaa oikeasti olla liian heikko tuollaiseen kantasolusiirron tapaiseen superraskaaseen hoitoon. Otan mieluummin taas parin vuoden päästä näitä normisytostaatteja kuin kuolen nyt, kiitos vaan. (Vai ottaisinko sittenkään? Hmm. Aika iso ja vaikea asia on tämä.)
No, se siitä toistaiseksi. Odotamme mitä Suomen Turku asiasta päättää. Sitä ennen voimme kuluttaa aikaamme odottelemalla yhtä pientä lehtijuttua, jossa meikäläinenkin esiintyy! Tiistaina osastonhoitaja tuli kysymään, josko mua saisi haastatella ja kuvata, ja tokihan annoin luvan. Eilen homma sitten toteutettiin, ja joskus huhtikuussa juttu tulee ulos. Se tosin ilmestyy vain Pirkanmaan alueella lehdessä jota kukaan ei lue, eikä varsinaisesti edes kerro minusta (halusivat vain lausuntoni muuanteen asiaan), mutta raportoin joka tapauksessa sitten kun itse saan lehden käsiini. On se vaan kivaa olla julkkis! :D
torstai 11. maaliskuuta 2010
Sehän hymyilee!
...tai ainakin vähän sinne päin. Mutta kotona ollaan, jee! Tarkempaa raporttia toivon mukaan huomenissa.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Touhuaamu
Huomenta. Tänään olen aamukahvin juonnin lisäksi ehtinyt jo tiskaamaan, vaihtamaan lakanat, viemään roskat ja viikkaamaan puhtaat pyykit kaapit. Sairaalakassikin on jo pakattu, joten mitäpä sitä enää muuta kuin sairaalalle sytostaatteja saamaan.
Olo on virkeä ja mieli hyvä. Loppuviikosta tilanne on varmuudella toinen, mutta turha sitä nyt on murehtia. Palaan asiaan torstaina tai perjantaina tai viimeistään viikonloppuna tai ehkä jo aiemmin jos asiat menevät toisin kuin on suunniteltu. Nyt sanon vaan että heippa (niin ja hyvää naistenpäivää kans)!
Olo on virkeä ja mieli hyvä. Loppuviikosta tilanne on varmuudella toinen, mutta turha sitä nyt on murehtia. Palaan asiaan torstaina tai perjantaina tai viimeistään viikonloppuna tai ehkä jo aiemmin jos asiat menevät toisin kuin on suunniteltu. Nyt sanon vaan että heippa (niin ja hyvää naistenpäivää kans)!
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Kuvatuksia
Kuvasinpa taas vaihteeksi itseäni:
Ja varmuuden vuoksi myös vähän eri valaistuksessa:
En oikein tiedä olenko normaalia kalpeampi vaiko enkö. Ehkä vähän. Mutta melko terveeltä näytän mielestäni silti edelleen. Ainakaan mitään turvotuksia ei ole vielä havaittavissa.
Painokin on pysynyt suunnilleen samana. Tämän aamun lukema oli 68 kiloa, mikä tarkoittaa kiloa vähemmän kuin edellisiin sytostaatteihin lähtiessäni. Sinänsä vähän yllättävää kun kerta odotin painon lähinnä nousevan, mutta en minä tuosta vielä huolissani osaa olla. Kilo sinne tai tänne voi selittyä vaikka nestetasapainolla tai kakkahädällä. Ja on mulla onneksi tuota vararavintoakin vielä jonkun verran jäljellä.
Ja varmuuden vuoksi myös vähän eri valaistuksessa:
En oikein tiedä olenko normaalia kalpeampi vaiko enkö. Ehkä vähän. Mutta melko terveeltä näytän mielestäni silti edelleen. Ainakaan mitään turvotuksia ei ole vielä havaittavissa.
Painokin on pysynyt suunnilleen samana. Tämän aamun lukema oli 68 kiloa, mikä tarkoittaa kiloa vähemmän kuin edellisiin sytostaatteihin lähtiessäni. Sinänsä vähän yllättävää kun kerta odotin painon lähinnä nousevan, mutta en minä tuosta vielä huolissani osaa olla. Kilo sinne tai tänne voi selittyä vaikka nestetasapainolla tai kakkahädällä. Ja on mulla onneksi tuota vararavintoakin vielä jonkun verran jäljellä.
Keväthaikeus
On vähän haikea olo. Ulkona on ihana ilma, ja vastaava jatkunee pitkälle ensi viikkoon. Kevät, selvästi. Haluaisin lähteä pitkälle kävelylenkille, tänään, huomenna, ihan joka päivä. Ylipäätään haluaisin tehdä jotain, nyt kun kerrankin tuntuisi olevan riittävästi energiaa.
Paitsi että enhän minä voi. Tai no, tänään kävin jo vähän ulkoilemassa, ja varmaan menen vielä toistamiseen. Mutta se on sellaista mummomaista nätistä ilmasta nauttimista, ei varsinaista reippailua. (Ensin mainitussa ei tietenkään ole mitään vikaa, se ei vaan ole sitä mitä juuri nyt kaipaisin.) Ja huomenna vie tieni jälleen sairaalalle myrkytettäväksi, mistä puolestaan seuraa jälleen pakollinen kahden viikon kotona nyhjäys. Huoh.
No, sitä ei tietenkään voi kiistää kuinka ehdottoman positiivisia asioita aurinko ja kevään eteneminen ovat. Eikä tämä nyt niin pahalta tunnu kuin miltä se ehkä vaikuttaa. Ei minua pelota tai ahdista. Tuntuu vain, kuten sanottu, hiukan haikealta.
Paitsi että enhän minä voi. Tai no, tänään kävin jo vähän ulkoilemassa, ja varmaan menen vielä toistamiseen. Mutta se on sellaista mummomaista nätistä ilmasta nauttimista, ei varsinaista reippailua. (Ensin mainitussa ei tietenkään ole mitään vikaa, se ei vaan ole sitä mitä juuri nyt kaipaisin.) Ja huomenna vie tieni jälleen sairaalalle myrkytettäväksi, mistä puolestaan seuraa jälleen pakollinen kahden viikon kotona nyhjäys. Huoh.
No, sitä ei tietenkään voi kiistää kuinka ehdottoman positiivisia asioita aurinko ja kevään eteneminen ovat. Eikä tämä nyt niin pahalta tunnu kuin miltä se ehkä vaikuttaa. Ei minua pelota tai ahdista. Tuntuu vain, kuten sanottu, hiukan haikealta.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Karvanlähtöaika
Varisen kuin joulukuusi, heh. Onneksi tuli hankkiuduttua pehkosta eroon jo aiemmin, tämä sängen lähtö on nimittäin pientä siihen nähden että joutuisi repimään tukoittain kymmensenttistä hiusta päänahastaan. Mutta hitosti näitä sänkikarvojakin kyllä on... Pitää varmaan imuroida pää! :D
torstai 4. maaliskuuta 2010
Paranoia
Portin kohta on alkanut kipuilla oudosti. Tai ehkä kipu on vähän väärä sana, koska se on niin pientä ettei sitä melkein edes huomaa. Silti se huolestuttaa. Mitä jos portti on jotenkin luiskahtanut pois paikoiltaan? Tai siinä on jotain muuta vialla? Mitä jos mulle joudutaan taas asentamaan uusi portti? Onko se (enää) edes mahdollista? Ja pysyisikö se paikoillaan taas vain seuraavat kolme viikkoa? Joudunko palaamaan kauheisiin käsikanyyliaikoihin? Onko sekään enää mahdollista? Voidaanko mulle ylipäätään enää antaa sytostaatteja?
Huoh. Tämmöistä tänään, toivoo neiti Vainoharha. Asia selviää maanantaina, sitä ennen aion härkäpäisesti viettää maailman onnellisimman viikonlopun. Ni.
Huoh. Tämmöistä tänään, toivoo neiti Vainoharha. Asia selviää maanantaina, sitä ennen aion härkäpäisesti viettää maailman onnellisimman viikonlopun. Ni.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Välittämistä
Tänään sain lämpimän halauksen peräti kahdelta eri henkilöltä. On ihanaa kun ihmiset välittävät. Lisäksi on kiva kun tuolla on edelleen melko valoisaa vaikka kello on jo yli kuusi. Ja muutenkin kaikki on hyvin.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Terapiaa
Kävin tänään terapiassa. Tarkoitus olisi nähdä terapeuttia nyt muutaman kerran tämän kevään aikana, vähän siitä riippuen miten hoidot etenevät ja millaisessa kunnossa olen. Seuraava käynti sovittiin suunnilleen kolmen viikon päähän.
En ole masentunut, itse asiassa päin vastoin. Silti tuntuu tosi tärkeältä ja tarpeelliselta voida tässä tilanteessa vähän keventää mieltään ammatti-ihmiselle. Toki vatvon huolia myös läheisten kanssa, mutta a) en halua kaataa ihan kaikkea heidän niskaansa ja b) ulkopuolinen näkökulma tekee hyvää (varsinkin kun terapeuttini on ihan fiksu tapaus). Sitä paitsi sitä kautta saan tarvittaessa helposti yhteyden psykiatriin, jos nyt vaikka sattuisi joku yllättävä romahtaminen ja tarvitsisin masennuslääkitystä (tämä skenaario on periaatteessa mahdollinen, joskin varsin epätodennäköinen).
Kotimatkalla muuten liukastuin yhdessä alamäessä, lensin pyrstölleni ja liu'uin vielä metrin verran eteenpäin kun oli vaan niin hitsin liukasta. Kankussa saattaa huomenna olla aika komea mustelma... Mutta hitto tuota keliä. Ainoa hyvä asia on se ettei ole kylmä, muuten ei pointseja kyllä heru. (Varsinkaan Tampereen kaupungille, joka näköjään on siirtänyt katujenhoitorahat johtoportaan pullakahvikassaan.)
En ole masentunut, itse asiassa päin vastoin. Silti tuntuu tosi tärkeältä ja tarpeelliselta voida tässä tilanteessa vähän keventää mieltään ammatti-ihmiselle. Toki vatvon huolia myös läheisten kanssa, mutta a) en halua kaataa ihan kaikkea heidän niskaansa ja b) ulkopuolinen näkökulma tekee hyvää (varsinkin kun terapeuttini on ihan fiksu tapaus). Sitä paitsi sitä kautta saan tarvittaessa helposti yhteyden psykiatriin, jos nyt vaikka sattuisi joku yllättävä romahtaminen ja tarvitsisin masennuslääkitystä (tämä skenaario on periaatteessa mahdollinen, joskin varsin epätodennäköinen).
Kotimatkalla muuten liukastuin yhdessä alamäessä, lensin pyrstölleni ja liu'uin vielä metrin verran eteenpäin kun oli vaan niin hitsin liukasta. Kankussa saattaa huomenna olla aika komea mustelma... Mutta hitto tuota keliä. Ainoa hyvä asia on se ettei ole kylmä, muuten ei pointseja kyllä heru. (Varsinkaan Tampereen kaupungille, joka näköjään on siirtänyt katujenhoitorahat johtoportaan pullakahvikassaan.)
Päätös sairauspäivärahasta
"Olette hakenut sairauspäivärahaa 1.2.2010 jatkuneen työkyvyttömyyden perusteella. Teille on myönnetty päiväraha 1.2.2010 - 30.9.2010."
WUHUUU!!!
Lisäksi näyttäisi siltä että maksavat sitä huomattavasti enemmän kuin olin odottanut. Tai siis, näin alkuun summa on 11,92 e/päivä, mutta huhtikuun alusta määrä onkin jo 22,04 e/päivä. Ei hajuakaan miksi, mutta okei, kyllä mulle raha kelpaa. Vai hmm, onkohan ne sittenkin laskeneet tuohon mukaan sen yleisen asumistuen? Eeei kai, erillinen päätöshän siitäkin pitäisi tulla. Tai mistä minä tiedän. Nähtäväksi jää. Mut jee! :)
WUHUUU!!!
Lisäksi näyttäisi siltä että maksavat sitä huomattavasti enemmän kuin olin odottanut. Tai siis, näin alkuun summa on 11,92 e/päivä, mutta huhtikuun alusta määrä onkin jo 22,04 e/päivä. Ei hajuakaan miksi, mutta okei, kyllä mulle raha kelpaa. Vai hmm, onkohan ne sittenkin laskeneet tuohon mukaan sen yleisen asumistuen? Eeei kai, erillinen päätöshän siitäkin pitäisi tulla. Tai mistä minä tiedän. Nähtäväksi jää. Mut jee! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)