Muuan anonyymi kommentoi eiliseen postaukseeni näin:
"Löysin blogisi tänään ja oot saanu mut tosi mietteliääksi, ihan häpeämäänkin. Aloin miettiä, miten kehtaankin stressata ja kuluttaa elämää asioiden murehtimiseen kun tässä on kuitenkin kaikki loppupeleissä aika hyvin."
Aika moni on sanonut samansuuntaista. Että olen ihme tapaus kun jaksan näin hyvin, että olen vahva ja rohkea ja sinnikäs, että ihan hävettää valittaa pikkuasioista kun vertaa siihen mitä minä joudun käymään läpi. Joillekin tällaisen blogin lukeminen saattaa ihan oikeastikin olla herättelevä kokemus (ja mikäs sen hienompaa), mutta veikkaan silti että suurin osa unohtaa koko asian muutamassa päivässä ja jatkaa samalla vanhalla tutuksi koetulla linjalla. Ja arvatkaapas mitä: niin teen myös minä.
Niin että voi helkkari kun taas on liian kylmä ja voi vitun VR kun junat on myöhässä ja perkele kun lauantaimakkara maksaa kolme senttiä enemmän kuin eilen ja taasko pitäis muka tiskata ja painokin on noussut kilon ja kaikki on taas ihan huonosti.
Syövän sairastaminen ei todellakaan tee ihmistä immuuniksi pikkuasioille. Kaikkein huonoimmat päivät ovat toki luku sinänsä (ajattele siinä nyt lauantaimakkaraa kun olet hädin tuskin tajuissasi), mutta tällaisina vähän parempina aikoina murehdin ja stressaan ja valitan ihan samalla lailla kuin kuka tahansa muukin. Tälläkin hetkellä on vähän tympeää kun aurinko ei suoranaisesti paista, vaikka itse asiassa voisin olla tosi iloinen jo siitäkin asiasta että katu tuossa ikkunani alla on lumeton ja kuiva.
Ja annas olla sitten kun hoidot ovat ohi ja olen taas kuin kuka tahansa muukin. Silloin ei muista iloita sitäkään vähää siitä että on terve (näin hoitojen lomassa hyvät päivät kieltämättä piristävät), vaan valittaa vaan kun on stressiä ja syysflunssa ja kämppä sekaisin. Silloin tekee lähinnä mieli haistattaa pitkät tällä sairaudella kun eihän se edes auttanut kasvamaan paremmaksi ihmiseksi, haluan rahani takaisin kiitos.
Pointtini on nyt lähinnä se, ettei vakava sairaus tee kenestäkään jumalaa, ja ettei kenenkään terveen tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että kehtaa surra omia ongelmiaan. Syöpä on ongelma muitten joukossa: toki keskimääräistä isompi ja vakavampi, muttei ehkä kuitenkaan niin valtaisa kuin (terveet) ihmiset keskimäärin tuntuvat ajattelevan. Syövällä on hitsin korkea "kauheusstatus", vaikkei se loppujen lopuksi ole kuin hiukan normaalia ilkeämpi sairaus. (On tietysti vähän tyhmää niputtaa kaikki syövät tälla lailla yhteen, mutta sitähän kaikki tekevät. Kun sanon että minulla on syöpä, menevät ihmiset viittä vaille paniikkiin. Ketään ei kiinnosta se että 90 prosenttia tähän tautiin sairastuneista paranee lopullisesti. Itsehän toki kuulun edelleen tuohon onnettomaan kymmenneen prosenttiin, mutta se on kokonaan toinen juttu se.)
No, kai se on myönnettävä että on tämä jatkuva sairastaminen minua jonkin verran muuttanut. Kantapään kautta olen oppinut näkemään onnen arkisissa asioissa, ja arvostamaan myös tylsiä ja täysin turhilta tuntuvia päiviä. Elämä ei ole tuolla jossain, se on tässä. Parempien aikojen odottaminen on elämän hukkaan heittämistä. Ennen käänsin elämäni off-asentoon syöpähoitojen ajaksi, nyt opettelen ottamaan ilon irti myös tästä ajasta. Tämä on minun elämäni, eikä minulla oikein ole muuta mahdollisuutta kuin elää se. Ajopuuksi ei tietenkään kannata heittäytyä, mutta ihan yhtä turhaa on hakata päätään seinään. Toisin sanoen: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Huh, menipä syvälliseksi. Loppukevennykseksi vielä joitakin asioita jotka tekevät minut iloiseksi ja/tai onnelliseksi. Tämä siis erityisesti jo postauksen alussa mainitun anomyymin pyynnöstä. :)
- Poikaystävä ynnä muut läheiset. Oikeastaan kaikki joilta olen saanut apua, tukea, tsemppausta, kauniita sanoja, lämpimpiä halauksia ja aitoa välittämistä. Ilahdun jokaisesta positiivisesta kommentista täällä blogissa, minusta on kiva että täysin tuntemattomatkin ihmiset haluavat jakaa asian kanssani. Kiitos.
- Aurinko, valo, kevään eteneminen, kesän tulo. Pimeä on minulle pahempaa myrkkyä kuin sytostaatit. Kesällä kaikki on aina paremmin.
- Kirjat, musiikki, televisiosarjat. Saan kiksejä sekä hömpästä että korkeakulttuurista. Pääasia että vaikuttaa/hymyilyttää/liikuttaa.
- Kotikaupunkini Tampere.
- Hoitojen jälkeen varmasti myös taas hyvä ruoka ja liikunta. Tällä hetkellä on fyysisistä syistä hiukan vaikeaa nauttia täysipainoisesti kummastakaan.
Lisää varmaan tulisi mieleen jos oikein miettisin, mutta tuossa on kyllä jo aika hyvä tiivistelmä. Ei sitä pieni ihminen lopultakaan niin kovin paljoa tarvitse. :)