Tyhmä jäärä?

Edellisestä postauksesta ja sen saamista kommenteista johkaannuin miettimään, otanko ihan tyhmiä riskejä terveyteni kanssa.

Monesti on tässä sairastaessa tullut eteen tilanne, jossa järki käskee ottamaan yhteyttä lääkäriin, mutta joku kumma voima pistää vastaan. Että ei tää kolkytyheksän vielä kovin paha kuume ole. Tai että ihan hyvin oon onnistunut kärvistelemään jo kolme päivää keuhkot tukkeessa, mitä pari päivää lisää muka enää merkitsee.

Ehkä mulla on käynyt vaan todella hyvä tuuri, kun mitään kovin vakavaa ei ole tapahtunut. Jokunen paha infektio kyllä, mutta elämän ja kuoleman rajamailla en ole koskaan joutunut keikkumaan. Olen ehkä alkanut luottaa (valheellisesti?) siihen, että loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyy. Ehkä en vain ole vielä joutunut sellaiseen (riittävän vaaralliseen) tilanteeseen, joka olisi oikeasti säikäyttänyt tajuamaan kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Toisaalta tässä on kyllä koettu sen kokoluokan asioita, etten äkkiseltään edes keksi, mikä tuollainen tilanne voisi olla. Hengityskoneeseen joutuminen? Raajan amputoiminen oman viivyttelyn takia? Tuskinpa. Asian ollessa ajankohtainen sitä todennäköisesti kiroaa omaa typeryyttään ja vannoo, että vastedes on fiksumpi, mutta heti kun pahin on helpottanut, kääntyvät ajatukset muotoon "mitäs tuosta, nythän kaikki on taas hyvin". Nähtävästi olen vähän huono ottamaan opikseni.

Sairastaminen on mulle arkipäivää. En osaa enää olla huolissani oikein mistään, riittää että koen edes jotenkin pärjääväni. Lisäksi olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että jokaisesta näppylästä, pierusta ja lämmönnoususta pitäisi olla huolissaan. Ja munhan siis todellakin pitäisi, koska tässä tilanteessa mikä tahansa noista saattaa olla lääkärille merkki siitä että tarvitsisin sairaalahoitoa. Mutta kun mä en vaan jaksa! Todella usein haluaisin vaan olla vastaamatta puhelimeen kun näen että sairaalasta joku soittaa. Todella usein haluaisin vaan heittää kutsukirjeillä vesilintua ja olla yksinkertaisesti ilmaantumatta paikalle. Joskus mietin jopa kuinka helpottavaa olisi vaihtaa nimeään ja muuttaa vaikka Haaparantaan tai Lontooseen tai Timbuktuun, ikään kuin siis kokonaan kadota systeemin ulottumattomiin. Mun omaksi parhaaksenihan tämä kaikki tietysti on, mutta useimmiten se tuntuu vain silkalta vittuilulta ja kiusanteolta. Musta tuntuu että mä joudun koko ajan olemaan vähän varpaillani, ja se on todella kuluttavaa.

Mutta mitä vaihtoehtoja mulla on? Päättää lopettaa hoidot ja kuolla pois? No ei. Koota itsensä aina vaan uudestaan ja kestää urheasti kaikki vastoinkäymiset? Vähän pakko, jos ei halua ensimmäisen vaihtoehdon toteutuvan. Pitää kiinni edes joistakin kontrollin rippeistä ja tehdä välillä vähän tyhmiäkin ratkaisuja, jotta kokisi edes jotenkin hallitsevansa elämäänsä? Vähän pakko tämäkin, jos ei halua loppuakin matkaa seota.

Nää on vaikeita asioita. Suo siellä, vetelä täällä, ojasta allikkoon mitä ikinä sitten tekikin. Jos yhden asian haluaa hoitaa esimerkillisesti, johtaa se väkisinkin (kohtalokkaaseenkin) tinkimiseen jossain toisessa. Jos keskittyisin pelkästään henkiseen hyvinvointiin, saisin tuota pikaa nauttia tuloksista haudan levossa. Jos taas priorisoisin fyysisen terveyden kaiken edelle, makaisin varmaan olmina suljetulla osastolla. Nyt yritän tasapainoilla jossain noiden välimaastossa, ja yleisesti ottaen se sujuu suorastaan hämmästyttävän hyvin. Välillä vaan iskee ahdistus, kun alkaa miettiä pitäisikö sittenkin toimia jotenkin toisin - vaikka ihan hyvin tiedän, ettei se loppujen lopuksi mitään muuttaisi. En ole ennustaja, joten joudun toimimaan arvailujen ja oletusten varassa. Joskus onnistun, joskus taas menee pieleen että kolisee - mutta toisaalta olen myös valmis ottamaan vastuun virheistäni. Ei se ole lääkärin vika jos minä joskus olen tyhmä jäärä.

Kuka on kaatanut liimaa mun keuhkoihin?

Hengittäminen on ollut vähän vaikeaa. Tuntuu että keuhkot eivät täyty kunnolla, ja etten millään saa tarpeeksi happea vaikka hengittäisin kuinka syvään. Paikoillaan ollessa tuota ei juuri huomaa, mutta käveleminen on aika toivotonta. Yöllä kärvistelen mieluummin pienessä pissahädässä kuin nousen käymään vessassa, sillä reissu käy niin rankaksi että hengitystä pitää tasata minuuttitolkulla. Välillä on iskenyt jopa pienoinen paniikki, kun on tuntunut että kiivaasta hönkimisestä huolimatta tukehdun. Nuo ovat onneksi menneet ohi parissa sekunnissa, mutta huolestuttaa silti.

Toivottavasti tämä olisi vain joku flunssan sivuoire joka menisi nopeasti ohi. Periaatteessa tämän voisi selittää nestekertymälläkin, mutta toisaalta napsin kyllä edelleen noita nesteenpoistajia, ja ainakin jalkojen turvotukseen niistä on ollut apua. Mikseivät ne siis muka tehoaisi muuallakin kropassa, varsinkin kun jalat ovat olleet se hankalin paikka? Ei kuulosta kovin uskottavalta.

Torstaina menen taas Turkuun, sielläpä voin sitten avautua tästäkin ongelmasta. Ennustan välitöntä passitusta keuhkokuvaan, ja mahdollisesti myös muutaman päivän tarkkailujaksoa osastolla. Yllättäen ei nappais. Ehkä pitäisikin vaan olla ihan hiljaa...

Kipeilyä

Flunssa on aika hyvin jo kuivahtanut, mutta olo on muuten aika kamala. Tauti vei ruokahalun, joten pari päivää söin todella kehnosti - ja tänään se on kostautunut sangen heikkona olona (onneksi nyt syön taas jo vähän paremmin). Pientä kuumeiluakin on ollut. Turkuun menen joka tapauksessa viimeistään ensi torstaina, mutta kyllä tässä sekin on käynyt mielessä, että pitäisikö lähteä jo aiemmin... En haluaisi. Jaksan kyllä ns. suunnitelmallista sairastamista, mutta yllätyksiä vihaan. Miksi tämä asia ei ole kontrolloitavissa, häh?

Niisk

Olen sitten kipeä. Tai siis nuhassa. Kurkkuakin karvastelee vähän. Toisaalta kuumetta ei ole, eikä muutenkaan erityisen kamala olo, joten olen sujuvasti ollut ilmoittamatta tilanteesta Turkuun. Kaipa sitä voi kantasolupotilaallekin iskeä ihan tavallinen kevätflunssa. (Soittaisin kyllä jos tilanteessa oikeasti olisi jotain huolestuttavaa, mutta kun en moista onnistu kirveelläkään tästä löytämään.)

Eilen kävin munuaisten ultraäänessä. Tarkkailun kohteena oli ensisijaisesti niiden verenkierto, ja lääkärin pika-arvion mukaan missään ei näkynyt mitään hälyttävää. Joitakin mittaustuloksia pitää kuulemma vielä laskeskella, mutta tuskinpa ne radikaalisti tuota ensiarviota muuttavat. Hyvä homma.

Mun lääkitystä muuten kevennettiin nyt viikonloppuna rankalla kädellä. Saa nähdä onko sillä mitään vaikutusta munuaisarvoihin. Jotenkin sitä niin toivoisi että kaikki tämä olisikin johtunut lääkkeistä, eikä sitä hiton koepalaa tarvitsisi ottaa.

Nesteet liikkeelle

Torstaina menin Turkuun käväisemään, mutta ne pirulaiset päästivät mut vasta tänään kotiin. Mrh. Toisaalta sain apua tämänhetkisistä ongelmista isoimpaan, eli siihen turvotukseen, joten ei tämä nyt sentään ihan turha reissu ollut.

Tarkoituksena oli siis saada nesteet liikkeelle ja löytää syy niiden kerääntymiselle. Ravasin kaikenmaailman keuhkokuvissa ja sydämen ultraäänissä, mutta niiden perusteella kaikki oli ihan kunnossa. On siis edelleen mysteeri miksi mun nestekierto ei toimi normaalisti, vaikka asiaa kuulemma oli pähkäilty oikein useamman lääkärin toimesta.

Turvotus onneksi saatiin suurimmaksi osaksi laskemaan nesteenpoistolääkityksellä. Lääkitys jatkuu edelleen, joten odotettavissa on, että ainakin seuraavat kaksi viikkoa kengät mahtuvat taas kevyesti jalkaan. Mahtavaa! Jalat tosin ovat edelleen puutuneet ja tunnottomat, mutta se on pieni harmi sen rinnalla, että olo on oikeasti tosi paljon parempi kuin vielä torstaina. Nestekertymä siis selvästi vaikutti mun jaksamiseen yleisemminkin.

Seuraava Turun-reissu on 26. päivä, eikä väliverikokeitakaan kuulemma tarvita ennen sitä. Turha silti kuvitella että saisin olla rauhassa... Tässä välissä joudun nimittäin ravaamaan munuaispolin tutkimuksissa täällä Tampereella. Kiireistä on sairaan elämä.

Turhauma kenkäkaupassa

Koska kengännumeroni on 42, on mulla normaalistikin vaikeuksia löytää sopivia kenkiä. Koot loppuu järjestään neliykköseen, ja ne muutamat mallit joissa isompia kokoja olisi, eivät yleensä ole sellaisia joita haluaisin jalkaani laittaa. Silti mulla on tapana kiusata itseäni kiertelemällä kenkäkaupoissa ja markettien kenkäosastoilla, ihan vaan tajutakseni mistä kaikesta jään paitsi. Hieno tapa kasvattaa tukahdutettua katkeruutta.

Eilen olin tuolla paikallisessa automarketissa ruokaostoksilla, sivutavoitteenani löytää kiva keväthattu. Katsastin toki myös kenkätarjonnan, ja sattumalta myynnissä oli a) riittävän isoja, b) mukavan edullisia ja c) oikeasti kivannäköisiä töppösiä. Teki mieli hakata päätä johonkin hyllynreunaan, sillä eihän näihin turbokoipiin tällä hetkellä mahdu yhtään mikään, joten sovittamisestakin olisi tullut pelkästään paha mieli. Melkein olisi kyllä voinut investoida sen pari kymppiä ilman sovitustakin ja toivoa että jalat kesäksi tokeentuisivat, mutta en sitten kuitenkaan raaskinut. Kuljetaan sitten koko kesä tennareissa, hemmetti. (En kyllä ole testannut mahtuvatko nekään enää. Huoh.)

No, lätsän sentään löysin. Kiva että on nyt joku välimallin hattukin, ettei tarvitse suoraan piposta hellehattuun hypätä.

Pääsiäis(jori)noita

Tämä viikko on soljunut eteenpäin vailla sen kummempia tapahtumia. Verikokeissa kävin, arvot vastaavia kuin ennenkin. Vointi on ennallaan, ainakin melkein. Jalat nimittäin ovat päättäneet turvota vähän lisää, mistä en ollenkaan tykkää. Nilkat ei oikein taivu ja kengät jää kohta pieniksi (ja kengillä tarkoitan nyt maihareita joihin normaalioloissa mahtuu kaksi villasukkaa). Kipuja ei onneksi ole, mutta onhan se masentavaa noita sämpylöitä katsella, varsinkin kun en muutenkaan ole mitenkään erityisen sirokinttuinen. Huoh.

Mutta hyvää pääsiäistä nyt kuitenkin. Itsellä on jäänyt juhliminen vähemmälle, kun sen paremmin mämmi kuin suklaamunatkaan eivät maistu. Onneksi ruokahalu sentään muuten on ihan ok.

Kaunis blogi, ruma ilma

Jeij, sain tunnustuksen!

Kiitoksia vain Oma tila ja ajatuksia!

Tänään tarvoin sairaalalle ja takaisin, kohta tarvon kauppaan. Lunta on tullut ainakin kymmenen senttiä, eikä loppua näy. Haluan mun kevään takaisin!