Edellisestä postauksesta ja sen saamista kommenteista johkaannuin miettimään, otanko ihan tyhmiä riskejä terveyteni kanssa.
Monesti on tässä sairastaessa tullut eteen tilanne, jossa järki käskee ottamaan yhteyttä lääkäriin, mutta joku kumma voima pistää vastaan. Että ei tää kolkytyheksän vielä kovin paha kuume ole. Tai että ihan hyvin oon onnistunut kärvistelemään jo kolme päivää keuhkot tukkeessa, mitä pari päivää lisää muka enää merkitsee.
Ehkä mulla on käynyt vaan todella hyvä tuuri, kun mitään kovin vakavaa ei ole tapahtunut. Jokunen paha infektio kyllä, mutta elämän ja kuoleman rajamailla en ole koskaan joutunut keikkumaan. Olen ehkä alkanut luottaa (valheellisesti?) siihen, että loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyy. Ehkä en vain ole vielä joutunut sellaiseen (riittävän vaaralliseen) tilanteeseen, joka olisi oikeasti säikäyttänyt tajuamaan kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Toisaalta tässä on kyllä koettu sen kokoluokan asioita, etten äkkiseltään edes keksi, mikä tuollainen tilanne voisi olla. Hengityskoneeseen joutuminen? Raajan amputoiminen oman viivyttelyn takia? Tuskinpa. Asian ollessa ajankohtainen sitä todennäköisesti kiroaa omaa typeryyttään ja vannoo, että vastedes on fiksumpi, mutta heti kun pahin on helpottanut, kääntyvät ajatukset muotoon "mitäs tuosta, nythän kaikki on taas hyvin". Nähtävästi olen vähän huono ottamaan opikseni.
Sairastaminen on mulle arkipäivää. En osaa enää olla huolissani oikein mistään, riittää että koen edes jotenkin pärjääväni. Lisäksi olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että jokaisesta näppylästä, pierusta ja lämmönnoususta pitäisi olla huolissaan. Ja munhan siis todellakin pitäisi, koska tässä tilanteessa mikä tahansa noista saattaa olla lääkärille merkki siitä että tarvitsisin sairaalahoitoa. Mutta kun mä en vaan jaksa! Todella usein haluaisin vaan olla vastaamatta puhelimeen kun näen että sairaalasta joku soittaa. Todella usein haluaisin vaan heittää kutsukirjeillä vesilintua ja olla yksinkertaisesti ilmaantumatta paikalle. Joskus mietin jopa kuinka helpottavaa olisi vaihtaa nimeään ja muuttaa vaikka Haaparantaan tai Lontooseen tai Timbuktuun, ikään kuin siis kokonaan kadota systeemin ulottumattomiin. Mun omaksi parhaaksenihan tämä kaikki tietysti on, mutta useimmiten se tuntuu vain silkalta vittuilulta ja kiusanteolta. Musta tuntuu että mä joudun koko ajan olemaan vähän varpaillani, ja se on todella kuluttavaa.
Mutta mitä vaihtoehtoja mulla on? Päättää lopettaa hoidot ja kuolla pois? No ei. Koota itsensä aina vaan uudestaan ja kestää urheasti kaikki vastoinkäymiset? Vähän pakko, jos ei halua ensimmäisen vaihtoehdon toteutuvan. Pitää kiinni edes joistakin kontrollin rippeistä ja tehdä välillä vähän tyhmiäkin ratkaisuja, jotta kokisi edes jotenkin hallitsevansa elämäänsä? Vähän pakko tämäkin, jos ei halua loppuakin matkaa seota.
Nää on vaikeita asioita. Suo siellä, vetelä täällä, ojasta allikkoon mitä ikinä sitten tekikin. Jos yhden asian haluaa hoitaa esimerkillisesti, johtaa se väkisinkin (kohtalokkaaseenkin) tinkimiseen jossain toisessa. Jos keskittyisin pelkästään henkiseen hyvinvointiin, saisin tuota pikaa nauttia tuloksista haudan levossa. Jos taas priorisoisin fyysisen terveyden kaiken edelle, makaisin varmaan olmina suljetulla osastolla. Nyt yritän tasapainoilla jossain noiden välimaastossa, ja yleisesti ottaen se sujuu suorastaan hämmästyttävän hyvin. Välillä vaan iskee ahdistus, kun alkaa miettiä pitäisikö sittenkin toimia jotenkin toisin - vaikka ihan hyvin tiedän, ettei se loppujen lopuksi mitään muuttaisi. En ole ennustaja, joten joudun toimimaan arvailujen ja oletusten varassa. Joskus onnistun, joskus taas menee pieleen että kolisee - mutta toisaalta olen myös valmis ottamaan vastuun virheistäni. Ei se ole lääkärin vika jos minä joskus olen tyhmä jäärä.