Eilen illalla se sitten tapahtui: sain uuden luuytimen.
Toimenpide sinänsä ei ollut tavallista tiputusta kummempi. Kantasolupussiin oli eksynyt muutama punasolu, mikä värjäsi siirteen likaisenpunertavaksi. Tiputettava määrä oli tilavuudeltaan olemattoman pieni, muistaakseni 78 millilitraa, mutta soluja siinä kuulemma oli erittäin runsaasti. Kanyyli veti vähän huonosti, joten aikaa saatiin tuhraantumaan puolisen tuntia. Joka tapauksessa aika laimea tapahtuma noin niin kuin elinsiirroksi.
En mukamas jännittänyt yhtään etukäteen, mutta niin vaan iski tärinä päälle kun tiputus oli alkamassa. Olin varmuuden vuoksi kytkettynä sydänmonitoriin, joka aina välillä rupesi hälyttämään liian korkeasta pulssista. Tosin samaan aikaan kun kone kiljui mun sykkeeksi sataa kuuttakymppiä, mittasi lääkäri tyynen rauhallisesti ranteesta tuloksen 96. Ei ole koneisiin luottamista - ja mun tärinäni olikin varmasti enemmän adrenaliinipohjaista kun mitään sydämeen liittyvää. (Jälkikäteen hoitaja käskikin katsoa vähän telkkaria että kroppa pääsisi rauhoittumaan. Ihan hyvä ehdotus, tuskin olisinkaan ihan suoraan kyennyt nukahtamaan. Tunnin rauhoittumisen jälkeen menin vihdoin petiin, ja nukuin suorastaan yllättävän hyvin. Tosin muistan kyllä nähneeni jotain epämääräisiä kantasoluihin liittyviä unia...)
Juuri nyt vointi tuntuu ihan hyvältä. Tänään on virallisesti päivä 1, ja suunnilleen päivän 10 tienoolla siirre mahdollisesti saattaisi ruveta jo tuottamaan uusia soluja. Lasken kyllä päiviä, mutta toisaalta olen päättänyt olla iloinen jokaisesta nollasolupäivästäkin niin kauan kuin vointi pysyy kohtalaisena. Kuten hoitajakin totesi: tiedossa odottelua, mutta sen parempi mitä tylsempää on, koska silloin ainakin tietää olevansa suunnilleen kunnossa.