Sädehoito alkoi. Mullehan tuo on entuudestaan tuttua puuhaa, joten en ollut sitä sen kummemmin jännittänyt tai pohtinut. Ainoa asia mikä etukäteen mietitytti, oli se että jäänköhän koulussa kamalasti jälkeen muista kun missaan kokonaisen aamupäivän... No, en jäänyt. Ja sitä paitsi saan luvan tottua moiseen, sillä käyn hoidossa pääsääntöisesti aamuisin, jolloin väkisinkin myöhästyn koulusta joka päivä. Tällaiselle ylitunnolliselle hikarille se on kauhun paikka, heh.
Asioiden tuttuudesta ja hoidon keveydestä huolimatta mulla oli aamulla mieli aika maassa. Ahdisti kun tajusin etteivät hoidot suinkaan loppuneet sytostaatteihin; että mussa tosiaan vielä on se tauti (ainakin mahdollisesti), ja ettei tuo sädettäminen tosiaankaan ole mitään leikkiä, vaan ihan oikea syöpähoito. Pitäisi vaan olla ajattelematta moisia (ja hakea apteekista suojalääkitys mahdollisten sivuoireiden varalta, yllättäen olin tyystin unohtanut koko asian). Ei se oikeasti ole yhtään sen raskaampaa kuin miltä se tuntuu. Oikeasti.
Sädehoito jatkuu syyskuun kahdeksanteen päivään asti. Siinä vaiheessa voinkin sitten alkaa murehtia tulevaa kantasolusiirtoa...