Tasapainoilen kahden maailman välillä. Itse asiassa olen enemmän tai vähemmän tehnyt sitä jo seitsemisen vuotta, mutta useimmiten olen kuitenkin ollut vähän selvemmin jommalla kummalla puolella. Tällä hetkellä tuntuu että olen ihan keskellä, ja se pistää päätä vähän sekaisin.
Maailmani ovat tietenkin syöpämaailma ja normaali maailma. Syöpämaailmassa on normaalia olla kalju ja pahoinvoiva, käydä joka toinen päivä verikokeissa ja saada myrkkyjä suoneensa. Normaalissa maailmassa taas käydään koulua, nähdään ihmisiä, laihdutetaan jos jaksetaan ja käydään vaikka tanssitunneilla.
Juopa näiden kahden maailman välillä on jyrkkä. Normaalin maailman ihmiset eivät useimmitenkaan tiedä mitään syöpämaailmasta, enkä minä viitsi siitä huudella koska reaktiot voivat olla arvaamattomat. (Eipä sillä, monet osaavat suhtautua tosi hyvin, mutta koska en voi olla varma siitä, pidän mieluummin suuni kiinni. En vaan jaksa alkaa liiaksi selittelemään, eikä se edes ole minun hommani.)
Toisaalta taas syöpämaailmassa usein unohdetaan että potilaalla on se normaalikin elämä. Syöpämaailmassa oletetaan että asiat sujuvat sen ehdoilla, ja että normaali elämä on toissijainen. Olen joskus jopa saanut pienimuotoiset haukut kun kehtasin sanoa ettei joku varattu aika sopinut minulle koulun takia. "Etköhän sinä sen saa järjestymään, tässä on sentään kyse sinun terveydestäsi." Juu vaan.
Tällä hetkellä käyn päivittäin sädehoidossa, kerran viikossa verikokeissa ja syön aiheeseen liittyviä lääkkeitä. Joudun myös miettimään tulevaa kantasolusiirtoa ja sen vaikutuksia kaikkeen. Toisaalta käyn myös koulussa, harrastan kaikenlaista ja yritän pitää ihmissuhteistani huolta. Kumpikin maailma repii minua puoleensa, enkä oikein osaa keskittyä kumpaankaan. Koulussa tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, syöpämaailmassa taas en, mutta haluaisin kiihkeästi sieltä pois. Fyysinen jaksaminen on jo ihan hyvällä tolalla, mutta pään kestävyydestä en olisi niinkään varma. Välillä vaan tuntuu että mun niskaani on sälytetty niin paljon asioita että niitä on mahdotonta käsitellä hallitusti.
Oletan kuitenkin että asiat helpottuvat jahka sädehoito loppuu ja pääsen kunnolla kiinni koulunkäyntirytmiin. Kuluneessa viikossa on vaan ehkä ollut himppasen liikaa sulateltavaa.