lauantai 21. elokuuta 2010

Pari sanaa mielenterveydestä ja keskusteluavusta

Edellinen postaus kirvoitti usemmankin kommentin joissa minua kehotettiin hankkimaan ammattiapua. (Heh, sainpa nyt näköjään kaikki kommentoijat kuulostamaan holhoavilta besserwissereiltä, mikä ei suinkaan ollut tarkoitus. Kannustavia ja lämminhenkisiä olivat kaikki kommentit, kiitos niistä.) En kuitenkaan koe juuri nyt tarvitsevani keskusteluapua, mutta koska asia ei ole ihan yksiselitteinen, ajattelin nyt omistaa yhden postauksen tämän asian pohtimiselle.

Minulla ei tosiaan ole mitään keskusteluapua vastaan, päin vastoin: aiemmin olen sitä hyödyntänytkin. Koin sen hyödylliseksi nimenomaan isojen, mieltä painavien asioiden purkamiseen, joita tosiaan on päässyt tämän sairastamisen aikana kertymään. Olen kommentoijien kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, ettei asioita saa padota sisälleen, ja että ihan kaikenlaisten (ei siis pelkästään sairastamiseen liittyvien) solmujen purkaminen päästä on tärkeää. Ja toisinaan - ellei jopa useimmiten - jollekin ulkopuoliselle avautuminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Juuri nyt en kuitenkaan koe että mikään pahemmin painaisi mieltäni. Olen toki väsynyt ja sekaisin ja minulla on orientoitumisvaikeuksia, mutta uskon että paras apu näihin on ihan vaan se että otan mahdollisimman rauhallisesti, huilaan riittävästi ja yritän pakottaa itseni suhtautumaan asioihin järkevästi (toisin sanottuna yritän olla menettämättä hermojani stressin alla). Ja myöskin - vaikka tämä nyt saattaa kyllä kuulostaa vähän kyseenalaiselta - olla pahemmin ajattelematta koko asiaa. Asioiden pohtiminen ja prosessointi on toki hyvästä, mutta mulla on pahimmanlaatuinen taipumus vetää se överiksi. Monesti toivon että osaisin vaan kääntää ajatukset pois päältä ja suhtautua jokaiseen hetkeen ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta. Kukaan ei varmasti kykene tuohon täydellisesti, mutta useimmat eivät silti stressaa ja murehdi turhanpäiväisyyksiä samalla volyymilla kuin minä. (Ja turhanpäiväisyyksillä tarkoitan nyt asioita joihin ei itse voi vaikuttaa. Minun täytyy käydä sekä koulussa että sädehoidossa, enkä mahda sille yhtään mitään. Parasta olisikin osata ottaa hoito hoitona ja koulu kouluna ja olla miettimättä sitä sen enempää. Eipähän ainakaan menisi pieni pää enempää solmuun.)

No, ehkäpä siitä keskusteluavusta saattaisi olla jotain apua myös tämän sekavuuden ja ylianalysoinnin kanssa. Toisaalta koska luulen että kyse on pohjimmiltaan ihan vaan stressistä, olisi terapiassa käynti hyödyltään lähinnä plus miinus nolla, sillä minulle jo pelkkä ajan varaaminen ja paikan päälle ilmaantuminen (puhumattakaan aikataulujen sovittamisesta) aiheuttaisi vain entistä enemmän stressiä. Tiedän että tätä on vähän vaikea ymmärtää jos ei itse koe asiaa samalla tavalla - mutta toisaalta jos kokee, ymmärtää kyllä varmasti oikein hyvin kuinka paljon itkua ja hammastenkiristystä tällainen normaali asioiden hoitaminen voi aiheuttaa. Tällä hetkellä keskusteluapu siis - paradoksaalista kyllä - lähinnä vain pahentaisi tilannetta. Tai siis ei se itse keskustelu, vaan kaikki muut siihen liittyvät asiat. Jos olisin oikein fiksu, en tekisi mitään mikä rajoittaa jaksamistani. Toisin sanoen en murehtisi ulkonäköäni tai kämppäni siisteyttä tai raha-asioita, vaan keskittyisin hetken verran ihan vaan siihen että saan koulun ja hoidot hoidettua kunnialla. Mutta enhän minä malta.

Ongelman ydin lieneekin siinä että olen hätähousu. Haluaisin kaikki terveeseen elämään liittyvät asiat takaisin nyt heti, siitäkin huolimatta että hoidot ovat vielä kesken enkä millään pysty käsittelemään kaikkea kerralla. Oma vika siis, heh.

Kaikille kommentoineille haluan vielä sanoa että ihanaa kun olette huolisanne ja ehdotatte ratkaisua, tällä hetkellä vain koen kaikesta huolimatta pärjääväni omillani. Ja jahka sädehoito loppuu ja pääsen kunnolla sisälle uuteen kouluun, helpottuu tilanne entisestään. Kaikki hyvin siis. :)