Tänään olin sitten kiltisti yhdeksältä sairaalalla veritankkausta varten. Oli luvattu että pääsisin suunnilleen puolilta päivin pois: toisin sanoen helppo nakki, ei mikään kunnon sairaalapäivä ollenkaan. Joopa joo. Arvio heitti kolmella tunnilla, ja vasta kolmen aikaan pääsin lähtemään. Tosin tämmöistähän tämä melkein aina on, eli osasin kyllä odottaa. Mutta olisi se silti kiva jos nuo aikatauluarviot pitäisivät edes suunnilleen paikkaansa.
Siinä tankkauksessa maatessani soitti sydänlääkäri. Olivat yhdessä Turun tyyppien ja munuaislääkärin kanssa miettineet, mitä mulle oikein pitäisi tehdä. Olivat päättäneet aloittaa kortisonin, josko se vaikka auttaisi tuohon sydänpussin nestekertymään. Saan siis sanoa heipat yöunille ja toivottaa tervetulleeksi kortisoniturvotuksen. Enhän mä luonnostaan olekaan yhtään pallopää... (Kaikki tuntuvat nykyisin kiinnittävän huomiota siihen, kuinka laiha olen. Olen kyllä ihan normaalipainoinen, mutta aikamoinen kuikelo silti. Tässä hiljattain eräs vanhemman polven sukulainen kehui kun näytän niin hyvältä, kun posketkin on niin pyöreät. :D Positiivista sinänsä sen ainaisen laihuuskauhistelun sijaan, mutta onhan se vähän masentavaa näyttää naamasta ylipainoiselta, kun kuitenkin on niin rimppa että meinaa kaatua jokaisessa vähänkään isommassa tuulenpuuskassa.)
Kortisonireseptin jouduin hakemaan kesken tankkauksen sairaalavaatteissa toiselta puolelta sairaalaa. Ihmiset olivat kovasti ystävällisiä, availivat mulle ovia, näyttivät myötätuntoisilta. Se oli tietysti ihan mukavaa, koska tippatelineen kanssa kulkeminen on toisinaan aika ärsyttävää. Tuli kuitenkin mieleen, että ne samat ihmiset ovat saattaneet nähdä mut aamulla normaaleissa vaatteissa kävelemässä sairaalaan, ilman että kenenkään mieleen on mäljähtänyt että tuo ei ole ihan terve. Eikä siinä mitään, en minäkään jokaisesta hitaasti kävelevästä ihmisestä ajattele että "tuolla on varmaan syöpä". Mutta jotenkin tuo kokonaisuudessaan kuvasi aika hyvin sitä mitä mun elämäni on tällä hetkellä: kotona, kaupassa, matkalla sairaalaan jne. olen ihan kuin kuka tahansa muukin; sairaalassa, pinkki pyjama päällä, veritippa kiinni portissa olenkin yhtäkkiä se myötätuntoa herättävä syöpäpotilas. Itselleni olen kuitenkin koko ajan sama. Olenko jotenkin liian syvällä tässä sairaudessa, kun musta on ihan normaalia lähteä suoraan veritankkauksesta ruokakauppaan? Vai ovatko muut ihmiset ihan pihalla, kun kuvittelevat terveyden ja sairauden rajan niin jyrkäksi?
Äh, sekoan nyt taas omaan näppäryyteeni. Tuskin kukaan mitään sen ihmeempää kuvittelee. Tai ehkä joku, mutta ei sovi yleistää. Tämä sairas alkaa kuitenkin ihan kohta paistaa jauhelihaa. Siinäpä normaalia elämää kerrakseen.