Nyt on pää niin täynnä kantasoluinformaatiota ettei hyvä tosikaan. Yritän referoida pääkohdat tähän, mutta tietoa tuli niin valtavasti että unohdan kuitenkin jotain ja saatan esittää asiat vähän sekavasti. Yrittäkää kuitenkin ottaa tästä joku tolkku. :)
Mulla oli jo valmiiksi aika positiivinen mielikuva tulevasta hoitopaikastani, ja se mielikuva vahvistui tänään entisestään. Mut otettiin tosi ystävällisesti vastaan, tarjottiin kahvia ja sämpylää, ja selvitettiin varsin yksityiskohtaisesti mitä tuleman pitää. Ne tiedonrippeet, mitä mulla asiasta entuudestaan oli, olivat suunnilleen oikeita, mutta nyt tuli vähän tolkkua kokonaiskuvaankin.
Olen sairaalassa suunnilleen kuukauden verran. Ensin saan viikon ajan sytostaatteja, jotka lamaavat luuytimen. Tämän jälkeen saan kantasolut, mikä muuten tapahtuu perjantaina 13. päivä. Hui! :D Sitten vaan odotellaan siirteen kiinnittymistä ja soluarvojen kohentumista. Ilmeisesti en tule olemaan lainkaan niin kehnossa kunnossa kuin olen pelännyt: olen koko ajan ajatellut että tämä on autologinen siirto potenssiin kymmenen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan itse hoitojakso saattaa jopa olla kevyempi. Raskaaksi tämän hoidon tekevät ennen kaikkea jälkiseuraamukset.
Olen koko hoitojakson ajan yhden hengen huoneessa eristyksissä. Vieraita saa kyllä käydä, mutta mä en saa poistu huoneesta. Osittain tämä johtuu luonnollisesti matalista valkosoluista, osittain taas siitä, että Tampereella on (ollut ilmeisesti jo vuosia) liikkeellä sairaalabakteeria, joten kaikki tamperelaiset pistetään automaattisesti eristyksiin etteivät vahingossakaan pääsisi tartuttamaan muita. Vähän toisenlaiselle ihmiselle kuukausi eristettynä pikkukopperoon olisi varmaan aika hajottavaa, mutta en usko että mulle tulee tuosta juurikaan ongelmia. Huoneessa on kumminkin telkkari ja DVD-soitin, ja mahdollisuus myös nettiyhteyteen. Tylsistyminen siis tuskin ainakaan iskee. Ja tämä tietää hyvää myös blogin päivittymisen kannalta, tosin en lupaa mitään ennen kuin pääsen paikan päällä testaamaan miten homma toimii.
Kun siirre on kiinnittynyt ja valkosoluarvo tasaisen hyvä, pääsen kotiin odottelemaan käänteishyljintäreaktiota. Kun ihminen saa elinsiirron, alkaa kehon immuunijärjestelmä hylkiä tätä tunkeilijaa. Mä taas saan siirteenä uuden immuunijärjestelmän, ja vaarana on että se alkaa hylkiä mua. Käänteistä hyljintää siis. Toisaalta jonkin verran sitä olisi hyvä ollakin, koska se on merkki siitä että hoito on onnistunut. Peukut pystyyn siis sen puolesta että sitä olisi semmoinen sopivan inhimillinen määrä. (Huom! Mulla ei ole minkäänlaista alan koulutusta, joten saatoin puhua läpiä päähäni tuosta hyljintäasiasta. Niin sen kuitenkin itse ymmärsin. Jos tätä sattuu lukemaan joku joka tietää paremmin, saa korjata.)
Ainakin seuraava vuosi menee takapakkeihin varautuessa. Toipuminen toki on yksilöllistä, ja saatan olla kesällä jo ihan kunnossa, mutta sen varaan ei kannata tosiaan laskea mitään. Muutenkin mennään nyt sellaisella päivä kerrallaan -meiningillä. Tavallaan se on kyllä ihan helpottavaakin - ja sitä paitsi mulle tekee oikein hyvää opetella kerrankin keskittymään tasan omaan toipumiseeni, eikä minkäänlaisten epärelevanttien tulevaisuuden asioiden murehtimiseen.
Kaikki tuntuu vielä aika sekavalta, mutta niin kuin lääkärikin sanoi: asiat selkiintyvät kyllä kun pääsen osastolle ja homma pistetään alkuun. Kaikkea ei tarvitsekaan tietää tai muistaa vielä tässä vaiheessa.
PS. Nippelitietona mainittakoon että luovuttaja on saksalainen mieshenkilö. Mussa tulee siis ikuisesti virtaamaan saksalainen veri, heh!