torstai 8. joulukuuta 2011

5 h 40 min

Unohdan joskus että on olemassa muitakin paikkoja kuin koti ja sairaala. Elämä pyörii niin tiiviisti sairastamisen ympärillä, että välillä tunnen eläväni jonkinlaisessa kuplassa, ja että koko muu maailma - kaupat, kahvilat, ihmiset ruuhkabussissa - sijaitsee kokonaan jossakin toisessa ulottuvuudessa.

Ajoittain olen onnistunut puhkaisemaan tuon kuplan ja unohtamaan sairauteni hetkeksi. Eilen yritin samaa, melko laihoin tuloksin. Kahvihetki kavereiden kanssa oli kyllä mukava, mutta väsähdin siitä niin totaalisesti että tällä hetkellä tekee mieli entistä tiiviimmin eristäytyä normaalista maailmasta. Jospa voisinkin vaan vetää peiton korviin ja nukkua maaliskuuhun saakka.

Iso osa tästä tunteesta johtuu kyllä varmasti pimeydestä. Joskus aiemmin kirjoitin odottavani talven tuloa, ja taisinpa möläyttää ettei lyhenevä päiväkään varsinaisesti haittaa. No, tällä hetkellä kun päivän pituus on vähän yli viisi ja puoli tuntia, alkaa kone kyllä toden teolla yskiä. Mun mieli tuntuu olevan tasan yhtä valoisa kuin päiväkin, mikä tarkoittaa aika pimeää näin keskitalvella. Sairastaminen sinänsä ei ole yhtään helpompaa kesällä (pikemminkin päin vastoin jos on hellettä), mutta positiivisemman perusolon takia sitä jaksaa paremmin valoisaan vuodenaikaan. Nyt tuntuu että pahin mahdollinen stressi kasautuu pahimpaan mahdolliseen hetkeen.

No, kahden viikon päästä pimeys saavuttaa huippunsa, sitten rupeaa hiljalleen helpottamaan. Ja alkuvuoden lyhyet päivät makaan kuitenkin taju kankaalla siellä Turussa, joten eiköhän se maaliskuukin sieltä tule yllättävän nopeasti.