Rupesin nyt miettimään tätä kaljuusasiaa enemmänkin, se kun on sellainen asia mihin koko syöpä tuntuu ihmisten mielissä tiivistyvän. Itse asiassa olen miettinyt jopa sellaista, että syövän pelottavuus perustuisi nimenomaan sen hiuksialähdettävään vaikutukseen. Tai siis, että syövällä on kauhistuttavan taudin imago nimenomaan siksi, että se vaikuttaa ulkonäköön niin radikaalisti. (En nyt yritä väittää etteivätkö syöpätaudit oikeasti olisi vaarallisia ja etteikö niitä pelättäisi myös sen takia, vaan että niihin liittyvä kaljuuntuminen usein nostaa pelon vähän vielä korkeammalle kuin mitä oikeasti ehkä olisi tarvis.)
Jos en itse olisi kokenut syöpää ja hiustenlähtöä, olisi minulla varmasti paljonkin ennakkoluuloja kaljuja naisia kohtaan. Kalju nainen vaikuttaa helposti kovalta ja yli-itsevarmalta, kapinalliselta, erikoisuudentavoittelijalta. Kaljuutta harvemmin pidetään viehättävänä ulkonäköpiirteenä. (Tosin, itse olen suorastaan yllättynyt kuinka positiivista palautetta olen saanut.) Kaljua naista ihan oikeasti tuijotetaan kadulla. (Eilisen päiväkävelyn perusteella etenkin nuorilla tytöillä on vaikeuksia sijoittaa katseensa korrektisti.)
Ja toisaalta mikäs siinä. En minä yleensä hirveästi kiusaannu siitä että saan pitkiä katseita, tai että minut ymmärretään ulkonäköni perusteella väärin. Vieraita ihmisiähän ne ovat, eivätkä niiden ajatukset vaikuta minun elämääni millään tavalla.
Toisinaan sitä kuitenkin toivoisi ettei tarvitsisi erottua niin selkästi joukosta. Minä en pukeudu erikoisesti enkä muutenkaan näytä mitenkään poikkeavalta, ja minusta on itse asiassa oikein hauskaa kuulua ainakin ulkonäköni puolesta harmaaseen massaan. Siksi tuntuu turvalliselta vetää hattu päähän ja peittää kauas loistava kalju ihmisten katseilta. Vattuako se kenellekään kuuluu ettei mulla ole hiuksia, nih!
Ja miksikö en sitten missään vaiheessa lähes seitsemänvuotisen sairastamishistoriani aikana ole tullut hankkineeksi peruukkia? Noku, äh, hmm... Jotenkin se tuntuisi huijaamiselta. Että hei, mulla on vakava sairaus ja olen siksi kalju, mutta onneksi voin vetää kivan karvareuhkan päähäni ja esittää että kaikki on hyvin. Itse asiassa tämä pätee jossain määrin myös hattujen suhteen: oikeasti haluaisin voida joka päivä kulkea kaupungilla paljain päin, kerätä katseita ja näyttää siltä että nautin elämästä vaikka minulla ei olekaan hiuksia ja vaikka olenkin vakavasti sairas. Ja itse asiassa luulen että hyvinä päivinä näytän juurikin tuolta ihannekuvaltani. Taustalla lienee siis tarve näyttää ihmisille että syövästä huolimatta olen ihan normaali ihminen jota ei tarvitse pelätä tai sääliä. Ja toisaalta sitten taas tarve saada hyväksyntää omana hiuksettomana itsenäni.
En kuitenkaan halua ajatella muiden puolesta. Useimmat kohtaamani (naispuoliset) syöpäsairaat käyttävät peruukkia, ja se on minusta ihan ok. Tämä kaljuna kulkeminen on pikemminkin oma henkilökohtainen taisteluni, johon voi samastua tai sitten olla samastumatta. Ja luulen että minulle on keskimääräistä helpompaa esiintyä julkisesti kaljuni kanssa: olenhan nuori, ajatusmaailmani ei juuri ole konservatiivista nähnytkään, ja lähipiirissäni on paljon kaltaisiani ihmisiä, joille massasta poikkeaminen ei sinänsä ole mikään kauhistus. Se, etteivät ystäväni näe minua friikkinä, tekee helpommaksi kestää tuntemattomien katseet.
Suhtautumiseni asiaan saattaa tämän tekstin perusteella vaikuttaa vähän ristiriitaiselta, ja kyllä, sitä se nimenomaan on. Ei tämä edelleenkään ole mikään helppo asia. Päivä päivältä se kuitenkin tuntuu helpottuvan. Toisinaan mietin että miksihän minua taas tuijotettiin, oliko sepalus auki vaiko ketsuppia suupielessä. Ja sitten vasta muistan.
PS. Jos joku ei tiennyt, hiustenlähtö ei johdu syövästä sinänsä, vaan syöpähoidoista, eli käytännössä siis sytostaateista. Ja toisinaan hiukset saattavat kasvaa takaisin ihan erilaisina kuin mitä ne ovat olleet. Itse esimerkiksi olen saanut lisäkiharoita (vuosien varrella olen syöpähoitojen jäljiltä ehtinyt kasvattaa jo kolmet hiukset). Väri sentään on pysynyt samana, joillakin muuttuu sekin.