Kas näin meni sitten tämä tutkimuspäivä:
Aamulla kotoa lähtiessä olin jo valmiiksi väsynyt, nälkäinen ja kärttyisä. Tämä tietysti oli odotettavissa, kun jouduin olemaan ilman kahvia ja voileipää. En muutenkaan pidä siitä että heti aamusta pitää lähteä johonkin (vaikka aamuvirkku olenkin), ja kun ei edes saa lievitykseksi syödä niin armoton ketutushan siitä syntyy. Useimpiin ikäviin asioihin yritän suhtautua edes jotenkin positiivisesti, koska olen huomannut sen ainakin välillä auttavan. Tässä mulla sen sijaan on niin syvään juurtunut asennevamma, etten kuvitellutkaan asioiden sujuvan muuten kuin naama mutrussa.
Sairaalalla etsin tieni paikkaan joka mulle oli ilmoitettu. Olin kyllä etukäteen vähän ihmetellyt sitä, kun yleensä mulle on tutkimukset tehty kokonaan toisaalla, mutta hitto, jos kutsukirjeessä on selkeä ohje tulla paikkaan x, niin sinnehän mennään.
Löysin paikan ja ilmoitin tiskille nimeni. Nainen näpytteli hetken konettaan. "Sun pitäisi kyllä olla tuolla paikassa y." Eli siis siellä missä normaalistikin. Kaivoin esille kutsukirjeen, johon oli selkeästi printattu se paikka jossa jo olin. Vastaanottotiskin nainen pyöritteli päätään ja pahoitteli. Vaikka eihän se sen vika ollut.
No, ei muuta kuin juoksemaan toiseen päähän sairaalaa, sehän oli kerrassaan mukavaa näin puolikuntoisena. Ehdin kuitenkin, ja perillä odotti (oikeasti) mukava yllätys: mun portti oli muistettu! Aina aiemminhan mua on yritetty turhaan kanyloida, ja yleensä on pitänyt pyytää lääkäri hoitamaan homma. Viimeksi nakki napsahti napakalle naislääkärille, joka suorin sanankääntein ilmoitti kuinka typerää on ettei porttia käytetä kun sellainen kerran on. Hurrasin asiaa täällä blogissakin, mutta hiljaa mielessäni mietin kyllä että mahtaako tämäkään asia siirtyä hyvästä ideasta käytännön toteutukseen. Mutta siirtyihän se. Käväisin osastolla sen verran että neula saatiin paikoilleen, kolkottelin sitten takaisin tippatelineen kanssa ja tutkimus saatiin hoidettua ongelmitta. Nukahdin jopa pari kertaa (en siis siihen kuvantamislaitteeseen, vaan sänkyyn, jossa piti makailla pari tuntia ennen kuvausta). Aina tuossa kuvauksessa sanotaan että "ota vaikka torkut", kun sen makoilun pääpointti on nimenomaan rentoutuminen. Mutta enhän mä koskaan ole saanut unta. Nyt oli ilmeisesti niin hyvä ja rento olo tuon porttihomman takia että uni tuli oikeastaan aika helposti.
Tutkimuksen jälkeen vetäisin sairaalan kahviosta ostamani leivän ja suuntasin kohti seuraavaa tutkimuspaikkaa. Ilmoitin nimeni vastaanottovirkailijalle, joka ilmoitti että oikeastaan mun pitäisi olla ihan toisessa paikassa. Taas mulle siis oli ilmoitettu väärä paikka! Onneksi oikea paikka oli ihan kulman takana, mutta otti kyllä lievästi sanottuna pannuun. Ei voi edes kesälomasijaisia syyttää kun on jo lokakuu.
Olin puoli tuntia etuajassa ja kävelin kaikessa rauhassa (tällä kertaa oikeaa) ilmoittautumistiskiä kohti. Voitte arvata että hämmennyin ihan vähän kun vastaan tuli täysin tuntematon naisihminen, joka iloisesti sanoi että "sä olet varmaan Iida, tule vaan tänne huoneeseen niin voidaan aloittaa". Ehkei siellä jatkuvalla syötöllä tehdä tutkimuksia kaljuille nuorille naisille, kun kerran olin niin helposti tunnistettavissa. Tai ehkä niillä on joku salainen kuvarekisteri potilaista, pelottavaa...
Tunnin verran siinä sitten mittailtiin mun keuhkojen suorituskykyä, minkä jälkeen lähdin kotiin. Ei tää nyt niin hirveän huono päivä ollutkaan, vaikka aamulla olinkin aika myrtsinä. Ja olipahan ainakin kerrottavaa!