Päivän kolmas postaus. Näköjään muhun on kaiken muun hyvän lisäksi iskenyt vielä puheripuli.
Sain puhelun sairaalasta. Vuorossa ollut hoitaja oli ottanut yhteyttä lääkäriin, joka oli ollut sitä mieltä ettei uusia verikokeita tarvita. Melko odottamatonta, mutta periaatteessa ihan okei - paitsi että mulla on tuo iänikuinen murheenkryynini eli verenohennuslääke, jonka piikittämiseen pitää trombosyyttien olla tietyllä tasolla. Ja siellä ne siis eivät tosiaankaan vielä olleet. Sairaalassa oletin siis automaattisesti että uudet verikokeet tulee, kysymys olisi vain siitä että milloin.
Kysyin hoitajalta asiasta. Se ilmiselvästi turhautui muhun, koska en ollut älynnyt kysyä asiasta aiemmin, ja aiheutin sille niin ollen lisähommaa, kun sen pitäisi häiritä lääkäriä vielä uudestaan vaikka on lauantai ja kaikkea. Tuli vähän semmoinen olo että anteeksi kun olen olemassa ja hiton kipeä vielä. Mieluiten pysyisin kaukana koko sairaalasta, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista.
Niin. Menin siis vähän pois tolaltani, enkä vieläkään oikein tiedä kenen syytä tämä nyt sitten on. Olisiko mun pitänyt muistaa erikseen mainita asiasta (ihan oikeasti en tullut edes ajatelleeksi sitä), vai olisiko lääkärin pitänyt muistaa ottaa asia huomioon? Pilasinko mä nyt kahden ihmisen lauantain omalla tyhmyydelläni, vai kuuluuko se hoitohenkilökunnan työnkuvaan hyväksyä että aina ei voi (sen paremmin potilas kuin lääkärikään) muistaa kaikkea? Onko tämäkään nyt ihan oikein että mulla on hirveän paha mieli? Paisuttelenko mä tätä asiaa nyt ihan älyttömiin mittasuhteisiin? (Viimeiseen voisin kyllä melkein itsekin vastata että joo.)
Huoh. En taida vihata mitään niin paljon kuin konflikteja. Olivatpa ne sitten kuinka pieniä tahansa.