Tajusin just että tänään on kulunut tasan viisi vuotta siitä kun pääsin sairaalasta kotiin silloisen kantasoluhoidon jälkeen. Olin väsynyt, selvinnyt huikeasta urakasta ja varma että sairaus olisi selätetty. Joopa joo.
Silloin olin sairastanut parisen vuotta, nyt seitsemän. Se on ihan järjettömän pitkä aika näin nuorelle ihmiselle. Tähän on oikeasti mennyt melkein kolmannes mun elämästä. En tajua itsekään kuinka älytöntä se on.
Silti mä olen tässä nyt. Se on tässä koko jutussa ehkä se kaikkein älyttömin asia. Mä olen tässä nyt, mulla on hyvä elämä, sairastamiseen kuluneet vuodet eivät ole menneet hukkaan. Ja mulla on vielä helvetisti hyviä hetkiä edessäni, riippumatta siitä paranenko nyt vai sairastanko loputtomiin. Tietysti haluan parantua lopullisesti, mutta pointti onkin siinä, etten mä näe elämää toivottomana vaikka tää tauti tulevina vuosina uusiutuisi loputtomiin. Aiemmin tuntui että pitää kärsiä ja taistella, nyt tuntuu että pitää elää. Mä olen tainnut matkan varrella oppia jotain.