Pääsin sitten tänään pois sairaalasta. Ei menny ihan putkeen se reissu.
Tiistaina saavuin ihan hyvävoimaisena ensiapuun. Antibiootti aloitettiin, mutta mitään sen kummempaa ei ollut voinnissa havaittavissa. Sain siirron osastolle, jonne minut kyydittiin tällä kertaa pyörätuolilla (näytin ilmeisesti niin hyväkuntoiselta ettei kukaan edes tarjoillut sänkykyytiä, höh).
Osastolla vietin sitten normaalia osastoiltaa, ja sammutin valot vähän yhdeksän jälkeen. Puoli kymmenen maissa piti kuitenkin soittaa hoitajaa tuomaan lisäpeitto, kun pelkkä pussilakana ei tuntunut ihan riittävän. Kymmenisen minuuttia myöhemmin totesinkin sitten jo vapisevani kouristuksenomaisesti. Kuume oli päättänyt ruveta nousemaan.
Kohtausta kesti kaikkiaan reilut puolisen tuntia. Sain kuumeenalennuslääkkeen, antibiootti vaihdettiin tujumpaan ja minut peiteltiin ns. avaruuspeitteellä (sellaisella siis joka heijastaa omaa ruumiinlämpöä takaisin). Tärisin kuitenkin ihan holtittomasti - ja myöhemmin tietysti hikoilin kun kuume rupesi laskemaan. En tiedä missä se korkeimmillaan oli käynyt, mutta kohtauksen jo selvästi helpotuttua mitattiin suunnilleen 39 asteen lukemat.
Loppuyön nukuin ihan rauhallisesti, ja aamulla oli taas ihan hyvä olo. Paitsi että tasan kaksitoista tuntia edellisen kohtauksen jälkeen iski uusi, ilmeisesti vielä paljon rajumpi. Sanon ilmeisesti, koska horkka sinänsä ei tuntunut juurikaan pahemmalta. Verenpaine kuitenkin laski niin alas ettei sitä saatu mitattua, saturaatio oli pahimmillaan alle 70 (sen siis pitäisi olla sata), ja paikalle haettiin jo lääkärikin tarkkailemaan tilannetta. Sain happimaskin naamalleni ja jälleen kuumeenalennuslääkkeen, ja hiljalleen tämäkin kohtaus helpotti. Siinä vaiheessa mietin vaan kuinka hyvä oli että olin jo valmiiksi osastolla, olisi ollut ihan hirveää jos tuommoinen olisi iskenyt kesken kaiken kotona.
Ilmeisesti infektiosta ja noista kahdesta kuumepiikistä johtuen hemoglobiini oli päässyt laskemaan kuuteenviiteen. Keskiviikon ja torstain aikana sainkin yhteensä neljä pussia punasoluja. Lisäksi perjantaina tankattiin trombosyyttejä. Kuume ei enää missään vaiheessa palannut.
Olin esittänyt hartaan toiveen että mahdollisuuksien mukaan pääsisin nyt lauantaina pois kun olisi vähän menoa. Eilen kuitenkin kuului jyrkkä tuomio: ei missään tapauksessa. Valkosolut liian matalalla, liian vähän kuumeettomia päiviä, tarkkailua jatkettava. Eilisen illan sitten kiukuttelin ja podin muutenkin huonoa elämää ja olin ihan varma että olen sairaalassa ainakin jouluun saakka. Tänä aamuna olin kuitenkin jo semikatkerasti sopeutunut tilanteeseen että kaikki kiva menee taas sivu suun - kunnes lääkäri sitten pamahti paikalle ja ilmoitti että "juu, voitkin lähteä". Ainoa vaan että asia oli kiinni vähän muistakin ihmisistä kuin vaan pelkästään musta, ja koska perjantain tuomio oli ollut niin ehdoton, olin jo ehtinyt perua koko jutun. Voin kertoa että vitutti hieman.
Mutta nyt olen joka tapauksessa kotona. Olen vähän pöllämystynyt enkä oikein osaa tehdä mitään, mutta ainakaan mun ei enää tarvitse mitata virtsan määrää eikä kukaan revi aamukuudelta ylös verenpaineen mittauksen takia. Ja hei: tää oli nyt vähän niinku tässä. Toipuminen alkakoon!