Olen valittanut useampaan kertaan ruokahaluttomuudestani, mutta nyt ajattelin sanoa pari sanaa juomahaluttomuudesta, sellaistakin kun on tässä matkan varrella ollut.
Juon kyllä riittävästi, mutta käytännössä pelkkää vettä. Sehän toki riittää, mutta on pitemmän päälle aika tylsää - varsinkin kun moinen rajoitus ei varsinaisesti perustu vapaaseen tahtoon, vaan siihen että useimmat juomat (samoin kuin ruoatkin) eivät vain tahdo mennä alas.
Juotavan pitäisi olla mahdollisimman neutraalia, ei siis liian hapanta tai makeaa (edellinen ärsyttää mahaa, jälkimmäinen ällöttää muuten vaan). Alun perin fosforinpuutteeseen tarkoitettu maitokuuri on tullut jäädäkseen (ihan hyvä noin niin kuin ravintoaineidenkin kannalta), mutta taannoin ostetusta tuoremehusta piti heittää puolet pois. Teetä olen juonut pariin kertaan, mutta joku siinäkin tökkii.
Ja sitten on tietysti ystävämme kahvi. En ole mikään kahvin suurkuluttaja, aamukahvi riittää ihan hyvin. Toisaalta siitä en mistään hinnasta haluaisi luopua, se on hyvä startti päivälle, niitä niin sanottuja elämän pieniä iloja. Se on kuitenkin sen verran jytyä tavaraa, että jo pelkkä tuoksu on pistänyt pään pyörälle ja mahan sekaisin. En olekaan juonut kahvia kolmeen kuukauteen, toisin sanottuna koko tänä kantasoluaikana.
Viime torstaina sitä kuitenkin Turussa tarjottiin, ja päätin kokeilla. Alas meni juuri ja juuri puoli kuppia, sen jälkeen maha pistin hommalle stopin. Hyvää se kuitenkin oli, ja koska puoli kuppia kylmiltään on jo ihan hyvä saavutus, päätin kokeilla josko saisin tulosta vähän parannettua. Nyt olenkin joka aamu keitellyt itselleni kahvit, ja tulosta rupeaa syntymään! Tänään sain alas jo kokonaisen kupillisen, ja kuka tietää, ehkä lähipäivinä onnistun vaihtamaan kupin ihan kunnon mukiin (jonka tilavuus on noin kaksinkertainen ja josta normaalisti aamukahvini juon).
Tämä voi kuulostaa pieneltä ja aika turhalta asialta, mutta yleisen toipumismotivaation kannalta sillä on aika iso merkitys. Mitä enemmän huomaan pystyväni samoihin juttuihin kuin vaikkapa vuosi sitten (jolloin olin kunnossa), sitä kiivaammin tekee mieli kuntoutua. Tekee mieli haastaa itseään, syödä tänään vähän paremmin kuin eilen, tehdä vähän pitempi kävelylenkki kuin mitä oli suunnitellut. Nyt ollaan ehkä päästy sen rajan yli missä passiivinen sinnittely on muuttunut aktiiviseksi toipumiseksi.
(Kyllähän sen on koko ajan tiennyt että se hetki on tulossa, mutta välillä on kyllä meinannut loppua usko kesken. Nyt on vihdoin sellainen olo että näyttäytyy se aurinko risukasallekin.)