Keskiviikkona valitin lääkärille tästä mun jatkuvasta pahoinvoinnista. Se otti asian yllättävän vakavasti, ja mietti jo uusia lääkitysmuutoksia, kun kuulemma joku noista mun lääkkeistä voi tehdä kehnoa oloa. Mihinkään muutoksiin ei kuitenkaan heti ryhdytty, ja hyvä niin: pahoinvointi on nimittäin vähentynyt selvästi.
En tiedä mitä on tapahtunut, mutta tyytyväinen olen joka tapauksessa. Ruokahalu on edelleen vähän mitä sattuu, mutta se jäytävä huono olo on poissa. En ole tehnyt mitään toisin, se vain päätti kadota yhtä mystisesti kuin oli tullutkin. Toivottavasti se nyt pysyisi siellä pahoinvointimaassaan eikä tulisi enää tänne mun kiusakseni.
Olen tänään ollut reippaanlaisesti liikkeellä, ja ilokseni totesin, että kunhan saan ruokahaluni takaisin, on kaikki oikeastaan tosi hyvin. En enää tunne olevani vanha ja väsynyt ja rampa kun liikun tuolla ihmisten seassa. Ei sillä että tuntisin oloani normaaliksikaan, mutta sellaiseksi kuitenkin ettei kukaan kiinnitä huomiota mun hitauteeni tai heikkoon ääneen. (Mun voinnin voi todella helposti päätellä äänestä: jos volyymi on normaali ja sävy reipas, ei mulla ole mitään hätää, mutta pahoinvointi ja heikotus pistävät mut mutisemaan hentoisesti. Parasta on etten itsekään välttämättä tiedä, millainen ääni kurkusta milloinkin tulee. Joskus jään oikein kuuntelemaan että "hitto, puhuinpa reippaasti, taidan olla aika hyvässä kunnossa". Tai vaihtoehtoisesti "ihme piipitystä taas, no kieltämättä onkin aika heikko olo".)
Sen verran voimille käyvää tuo reippaus kuitenkin oli, että piti ihan nukkua päikkärit. Tosin viime yönä nukuin levottomasti (kiitos CSI:n aiheuttamien painajaisten: K12 my ass, K32 olisi paljon parempi) enkä nukkunut silmäystäkään enää viiden jälkeen. Rupeaa siinä terveempikin olemaan päiväunien tarpeessa. Vähän vetelä olo tuosta makaamisesta kyllä jäi, mutta ei tässä onneksi tarvitse mitään enää tehdäkään. Kunhan löhöän sohvalla ja katselen netistä kaikkia ei-pelottavia ohjelmia, niin hyvä tulee.