Teki mieli lähteä kävelemään. Ajattelin että ihan vähän vaan, ja että käännyn takaisin heti kun rupeaa liiaksi väsyttämään. Lopputulos: viivyin reissussani yli puoli tuntia, mikä on aika pitkä aika tällaiselle sytostaattitoipilaalle yksikseen käveltäväksi.
Oikeastaan en edes juurikaan väsähtänyt. Lämmin sää vain taisi vaatia veronsa, kuten ihan kaikilta. Toisaalta en varmaan olisi ylipäätään tullut lähteneeksi jos ilma ei olisi ollut kaunis. Ei siis suotta syytetä hellettä.
Tulin samalla miettineeksi mielialan vaikutusta jaksamiseen. Nyt kun olen ollut hyvillä mielin, on jaksaminenkin ollut ihan toista kuin apeuden kourissa rimpuillessa. Ihan kuin se vaatisi vain päätöksen: tänään elämä tuntuu hyvältä, tänään jaksan.
Ihan kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa. Jos on oikeasti kipeä, ei jaksa tehdä pitkää eikä lyhyttä kävelylenkkiä, sillä kroppa ei vain yksinkertaisesti anna periksi. Minun kipeydestäni suurin osa tuntuu kuitenkin sijoittuvan jonkinlaiselle harmaalle aluelle, sillä pystyn ihan selvästi vaikuttamaan fyysiseen vointiini pelkän psyykkaamisen avulla. Olenko siis terveempi kuin luulenkaan?
Riippuu tietysti siitä miten terveys ja hyvä vointi määritellään. Fyysisesti en ehkä ole lainkaan niin kipeä kuin miltä välillä tuntuu, mutta onko sillä toisaalta väliä jos henkisen jaksamisen puute vetää minut joka tapauksessa sängyn pohjalle? Lopputuloshan on kuitenkin sama. Tavallaan on aika masentavaa ajatella että jaksaminen olisi ihan vaan omasta päätöksestä kiinni: on minun syytäni etten pääse sängystä ylös, olen itse vastuussa siitä kuinka kipeä olen. Toisaalta asiaan kätkeytyy myös valoisa puoli: en ole täysin sairauteni armoilla, voin itse vaikuttaa vointiini paljonkin.
Rajanveto on kuitenkin vaikeaa, sillä homma toimii myös toisin päin: fyysinen vointi vaikuttaa mielialaan. Noidankehä syntyy siis väkisinkin jompaan kumpaan suuntaan: joko voin riittävän hyvin ollakseni pirteä, mikä taas edesauttaa hyvää vointiani, TAI olen juuri sen verran kipeä että masentaa, mikä taas saa minut voimaan entistä huonommin.
Syöpä on vähän sellainen sairaus, jossa tarkkaa erottelua henkisen ja fyysisen jaksamisen välillä ei mielestäni oikein voi tehdä. Sama pätee kai kaikkiin oikeasti vakaviin sairauksiin. Flunssaisena olo voi olla miljoona kertaa kamalampi kuin sytohuuruissa, mutta ei sille juurikaan uhraa ajatuksia. Flunssaahan se vaan, kyllä se ohi menee. Syöpään ei yksinkertaisesti pysty suhtautumaan samalla tavalla, mikä toisaalta on aika tyhmää: sehän se nimenomaan helpottaisi oloa kun voisi kuitata asian arkipäiväisellä olankohautuksella.
Väitänkin että olemme tekemisissä pahimmanlaatuisen asennevamman kanssa (joka toki vaivaa siis myös minua itseäni): syöpä on iso vaarallinen peikko jota vastaan täytyy taistella. Oikeasti se ei ole lainkaan niin vaarallinen vastustaja kuin mitä kuvitellaan, mutta valitettavasti sitä kohtaan yleisesti tunnettu pelko ja kunnioitus tekevät taistelusta huomattavasti vaikeampaa kuin mitä se ennakkoluulottomalla asenteella olisi.
Oikeastaan voisin vastedes kuvitella olevani krapulassa. Siltä tämä nimittäin lähinnä tuntuu, eikä edes kovin pahalta sellaiselta. Tämä krapula nyt vain sattuu kestämään useamman päivän, mutta kyllä sekin ajan oloon helpottaa. Ja mikäs kiire mulla mihinkään on, mähän olen lomalla. Ja lomalla juodaan viiniä ja ollaan krapulassa.
Itsensä huijaaminen on kyllä ihan parasta.