Eilen oli verikokeet. Arvot olivat vähän niin ja näin, joten käsky kävi käydä tänään uudestaan. Lopputulos: arvot vähän huonommat kuin niin ja näin, ja kutsu trombosyyttitankkaukseen.
Siinä nyt ei sinänsä ole mitään vikaa. Asun lähellä sairaalaa ja tankkaus itsessään ei kestä tuntikausia (punasolut ovat paljon hitaampia), joten helppo nakki. Paitsi ihmiselle joka tuntee olevansa elämänsä kunnossa ja haluaisi hyvinä päivinään tehdä jotain muutakin kuin maata sairaalassa tiputuksessa...
Olen taas vähän kiittämätön ja huono potilas. Olin sairaalassa neljä tuntia, jona aikana lähinnä löhösin sängyllä (ja kiskaisin yhdet pullakahvit). Lisäksi ihan oikeasti tarvitsin niitä trombosyyttejä, ei se ole pikkujuttu että veri ei hyydy kunnolla, vaikkei se voinnissa mitenkään tunnukaan. Silti olin koko ajan levoton ja hermostunut ja halusin olla kotona tekemässä makaronilaatikkoa ja siivoamassa eteisen kaappia. Melko huvittavaa, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta kai se vaan on niin että kun ensin on kaksi viikkoa oikeasti kehnon voinnin takia pakotettuna lähinnä vuodelepoon, ei hyvän voinnin päiviä tee mieli käyttää vetelehtimiseen. (Terveenä asia on toki täysin eri, kun hyvät päivät seuraavat toisiaan jatkuvana virtana. Ei silloin tule ajateltua makaronilaatikoita, mistään eteisen kaapeista nyt puhumattakaan. Paitsi jos on ihan pakko.)
No, se makaronilaatikko on uunissa jo. Ja kello on vasta kuusi, joten kai mä sen kaapinkin siivoan. Hirveästi melua taas tyhjästä. Eihän mun päivä mennyt ollenkaan hukkaan.