maanantai 1. lokakuuta 2012

En ymmärrä laiskoja ihmisiä

Olin 26 vuotta laiska ihminen. (Okei, viimeiset yhdeksän vuotta myös ajoittain aika hiton sairas, mutta myös puhtaasti laiska.) Asiat oli parasta tehdä aina huomenna. Tai jos oikein hyvin meni, ne saattoi jättää tekemättä eikä kukaan huomannut mitään.

Enää en voi käsittää laiskuutta. Jos ihminen on terve, mikä ihme saa sen kasvamaan sohvaan kiinni? Eikö sitä ärsytä tai turhauta? Eikö olisi vaan paljon kivempaa tehdä jotain? (Entisenä laiskana tiedän ettei kyse koskaan ole siitä etteikö mitään tekemistä olisi. Aina on. Eri asia sitten huvittaako mikään, mutta sehän taitaakin olla juuri se laiskuuden syvin olemus.)

Minä olen tänään tiskannut, imuroinut, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä (ja lakaissut pesutuvan lattian kun siellä on kyltti jossa käsketään siivoamaan jälkensä), siivonnut vessan, kantanut tavaraa verkkovarastoon, neulonut säärystimiä, lukenut, kirjoittanut ja joutunut jopa tappamaan aikaa katselemalla netistä turhanpäiväisiä tositeeveeohjelmia. Ja sittenkin kello on vasta kahdeksan. Tätä päivää on jäljellä vielä hiton monta tuntia, eikä mulla ole hajuakaan miten sen oikein käyttäisin. Joudun varmaan vaan neulomaan vähän lisää. Ja lukemaan. (Lähtisin ulos mutta kun siellä on pimeää ja märkää. Mukavuudenhaluni ei sentään ole kadonnut mihinkään vaikka laiskuus onkin tiessään.)

Kai tämä on vaan vastapainoa sille, että olen puolitoista vuotta hiihdellyt pelkässä pyjamassa jaksamatta kunnolla nostaa edes omaa ruhoani sängystä. Nyt kun yhtäkkiä jaksankin melkein mitä vaan, tuntuisi kertakaikkisen hullulta vain röhnöttää sohvalla ja olla tekemättä mitään. Niinpä sitten touhuan kuntoon asioita jotka ovat olleet vuoden verran retuperällä. Ja samalla taivastelen, että miten ihmeessä terveet ihmiset eivät saa aikaiseksi mitään, jos niillä oikeasti on koko ajan näin paljon voimia ja hyvä olo.

No, olen sairauslomalla joten mulla on (liikaa) aikaa. Lisäksi syön edelleen kortisonia, joka ihan varmasti selittää ison osan tästä. Kaipa mäkin palaudun omaksi laiskaksi itsekseni jahka lääkitystä saadaan kunnolla kevennettyä. On vaan jotenkin niin hämmästyttävää, kuinka helppoa kaikki nykyään on. Teen ohimennen paljon sellaista, mikä vielä joitakin aikoja sitten vaati kunnon ryhtymisen. Voin esimerkiksi käväistä kaupassa, vaikka puoli vuotta sitten en käväissyt edes vessassa. Voin pyyhkiä leivänmuruset pöydältä ja viedä roskat roskikseen ja pyyhkäistä ohimennen sormenjäljet ovenkarmista, vaikka koskaan aiemmin en (edes terveenä) ole jaksanut moisista välittää. Kyse ei olekaan pelkästään fyysisen kunnon palautumisesta, vaan siitä että sen myötä olen saanut myös ihan älyttömästi henkisiä voimia takaisin - välillä tuntuu että jopa enemmän kuin mitä niitä on koskaan ollutkaan.

Ehkä se vaan on niin että terveyttä oppii arvostamaan vasta sitten kun sen menettää. Tähän mennessä olen pitänyt tuota sanontaa lähinnä joutavanpäiväisenä länkytyksenä, mutta kaipa mä vaan olen ollut keskimääräistä luupäisempi tapaus kun sen todelliseen oivaltamiseen meni yhdeksän vuotta. Tai ehkä kyse ei olekaan terveyden menettämisestä, vaan pikemminkin sen takaisin saamisesta. Olen mä tietysti aiemminkin toipunut syöpähoidoista, mutta en läheskään näin voimallisesti ja pitkän taistelun jälkeen. Kuten sanottu, luupää mikä luupää. Jos elämä on halunnut tällä sairaudella mulle jotain opettaa, luulen että se on vihdoin onnistunut siinä.