tiistai 28. elokuuta 2012

Kunto kohenee kohisten

Eilen viuhuin tukantapainen putkella ympäri kaupunkia: sairaalaan, kirjastoon, kenkäkauppaan, ruokakauppaan, kotiin syömään, uudestaan sairaalaan, kodin kautta uudestaan ruokakauppaan, lopulta kotiin tekemään ruokaa. Kahdeksasta viiteen olin siis käytännössä koko ajan liikkeellä. Sinänsä ihan lupaavaa kun ottaa huomioon, että tässä pitäisi vielä jonain päivänä tehdä muutakin kuin maata kotona sairauslomalaisena.

Eilen oli siis kaksi eri lääkärikäyntiä. Aamulla tapasin munuaislääkärin, jolla ei ollut kerrottavana mitään sen ihmeempää. EPO-hormonin annostusta nostettiin vähän (tosin ei lainkaan niin paljoa kuin mitä Turussa oli suositeltu), ja muitakin lääkkeitä vähän fiksailtiin. Jatkossa käyn viikon välein tarkistuttamassa hemoglobiinin, mikä on ehdottoman hyvä asia. Nyt kun en hetkeen ole menossa Turkuunkaan, on ihan kiva että edes joku taho vähän tarkkailee mun veriarvoja.

Iltapäivällä oli vuorossa sydämen ultraääni. Nestekertymä on pysynyt ennallaan, missä hyvää on se, ettei se ole lisääntynyt, ja huonoa se, ettei se ole vähentynyt... Joudun ehkä jossain vaiheessa uudestaan sellaiseen sydänleikkaukseen missä olin toukokuussa - siis että sitä nestettä otetaan sydänpussista mekaanisesti pois. Kyse ei ole mistään erityisen isosta tai pelottavasta operaatiosta, mutta on se kuitenkin nukutuksessa tehtävä leikkaus, mikä ei ihan hirveästi houkuttele. Onneksi mun vointi on kuitenkin aika hyvä (itse asiassa tosi hyvä olosuhteisiin nähden), joten ihan akuuttia tarvetta tuolle leikkaukselle ei ole. Asiaa kuitenkin kuulemma puidaan vielä jossakin sydänlääkäreiden ongelmakokouksessa, joten tämän(kin) asian tiimoilta lienen yksi kävelevä ongelma. Huoh.

No, olo on kyllä ollut uskomattoman reipas. Olen edelleen väsynyt ja huonokuntoinen, hengästyn helposti ja sydän hakkaa levossakin yli sataa. Sellainen lamaannuttava voimattomuus kuitenkin loistaa poissaolollaan. Voisin melkein lyödä vetoa että tämä on tyroksiinin ansiota - etenkin kun verikokeetkin osoittivat, että kilpirauhasarvot ovat parantuneet selvästi. Lääkkeen annostusta kuitenkin lisättiin, koska ihannetuloksissa ei vieläkään olla. Mutta hitto kun nyt jo tuntuu tosi hyvältä! Lienen tottunut todella surkeaan jaksamistasoon.

Olen muuten laskenut päässäni yksi ynnä kaksi ja tullut siihen lopputulokseen, että mulla on ollut kilpirauhasvaivoja jo ainakin parin vuoden ajan. Mulla on vanhastaan aika reipas kävelyvauhti, mutta vuoden 2010 syöpähoitojen jälkeen se yllättäen katosi johonkin. Olin siis ihan terve, jaksoin käydä koulussa, harrastaa liikuntaa jne., mutta kävelyssä ei ollut samanlaista puhtia kuin aiemmin. Lisäksi muistan joitakin totaalisia väsymyskohtauksia, jolloin tuntui ettei jalka vain yksinkertaisesti nouse vaikka kaiken olisi sinänsä pitänyt olla kunnossa. Ja sitten taas nyt: vaikka musta ei edelleenkään ole harrastamaan liikuntaa, eikä edes kävelemään kovin pitkiä matkoja kerrallaan, on mun askeleessa taas sellaista tutunoloista ripeyttä. Mystinen voimattomuus on vaihtunut rehelliseen huonokuntoisuuteen, ja se on tosi huojentavaa: sille voi nimittäin itse tehdä jotakin (tosin vain tiettyyn rajaan asti, tuskin musta näillä keuhkoilla koskaan maratoonaria tulee). Pitäisiköhän sitä alkaa käydä lenkillä? Kävelisi vaikka tuonne keskustaan päin, ja tulisi sitten bussilla takaisin kun voimat alkavat ehtyä. Pakko kai se nimittäin jossain vaiheessa on ruveta venyttämään jaksamisen rajoja.