Piti blogata tästä jo eilen, mutta koska unohdin, teen sen nyt.
Sädehoitoon (tai lääkäriin) mennessä normikäytäntö on kutsua potilasta sukunimeltä. Mä olen kuitenkin sen verran kantapeikko sekä polilla että sädetyksessä, että mua usein kutsutaan ihan vaan etunimellä. (Saattaa kyllä osittain johtua myös mun nuoresta iästäni.) Siitä huolimatta että olen tottunut tällaiseen tuttavallisuuteen, koin eilen aamulla sädehoidossa muutaman hämmennyksen hetken kun mua kutsuttiin nimellä Iituli. :D Kyllä mulle lempinimet kelpaa, ei siinä mitään, mutta olipahan aika hassu tilanne. Heti kuitenkin tajusin että muahan sillä tarkoitetaan. :D
Oikeasti on kyllä hurjan kiva ettei hoitosuhde ole aina niin ammattimainen. Ja tällä siis tarkoitan sitä että musta on kiva kun hoitajat juttelee mulle niitä näitä omasta elämästään (tyyliin "onpa kiva kun on viikonloppu edessä, ollaan menossa mökille"). Siitä tulee sellainen olo että on ihan ihminen eikä pelkkä potilas, vaikka koko vuorovaikutussuhdetta ei edes olisi olemassa ilman sairautta. Roolin takaa kommunikoimalla ei mielestäni voita yhtään mitään. Ei se, että pistää vähän persoonaansa peliin tarkoita sitä, että toiseen pitäisi millään tapaa sen syvemmin tutustua. Sen sijaan ilman persoonallisuutta vuorovaikutuksesta jää useimmiten valju tai jopa tympeä fiilis. Ja vakavasti sairaalla on melko todennäköisesti valju ja tympeä olo jo ihan omasta takaa, joten olisi kiva jos hoitohenkilökunta ei omalla toiminnallaan enää lisäisi sitä.
(Juma, voisin melkein kirjoittaa kirjan kaikista potilaan kohtaamiseen liittyvistä asioista. Yllättäen siitä aiheesta saattaisi olla aika paljon sanottavaa.)