tiistai 9. helmikuuta 2010

Positiivisen ajattelun (ja lihapullasubin) voima

Kävin tänään verikokeissa ja PET-CT:ssä. Jälkimmäistä varten piti olla syömättä ja juomatta vähintään kuusi tuntia, ja kun tutkimusaikani oli tuossa yhden maissa, niin... noh. Siinäpä sitä sitten oltiin ilman ruokaa ja kahvia(!) koko helkkarin aamu.

Maksimoidakseni vitutuksen rupesin täyttelemään Kelan sähköisiä lomakkeita. Sairauspäivärahan hakeminen nyt vielä joten kuten sujui, mutta yleiseen asumistukeen olisi vaadittu sellasia tietoja ja liitteitä että huh huh. Ja tietysti sen sijaan että olisin ruvennut ottamaan asiasta selvää, pillahdin itkuun. Lisäksi onnistuin vakuuttamaan itseni siitä ettei sossukaan varmasti maksa mulle mitään, ja että parasta varmaan olisi muuttaa jonnekin kallionkoloon syömään männynkäpyjä. Tulkoot sinne sytostaatteineen, saatana!

Itkuisena lähdin sitten sinne sairaalaan, valitettuani ensin parillekin eri taholle kurjaa oloani. Olo ei helpottanut matkalla, eikä vielä verikokeissakaan. Mutta hemmetti, sen PETin aikana ilmestyi jostain järjen ääni joka kehotti ajattelemaan kaikkea positiivista. Tottelin, ja juma, se auttoi!

Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä sain oman mielialani käännettyä ajatuksen voimalla. Eikä siihen vaadittu edes sen suurempaa väkivaltaa. Yhtäkkiä asiat vain kutistuivat oikeisiin mittoihinsa. Ei, mikään tässä ei ole mistään kohtaa kivaa. Mutta kyllä, kaikki tulee varmasti tavalla tai toisella järjestymään.

Niinpä sairaalalta lähti melko onnellinen ja tasapainoinen otus. Kotimatkalla se käväisi vielä Subwayssa, ja on nyt maha täynnään lihapullaa ja punasipulia ja ties mitä, ja syö jälkkäriksi suklaata ihan vaan siksi että voi!

(Opetus: syö hyvin ennen byrokratiaa.)