maanantai 15. helmikuuta 2010

Ensimmäinen sytostaattiraportti

Olen edelleen ihan helkkarin väsynyt (sekä henkisesti että fyysisesti), mutta kun en koko aikaa jaksa sängyssäkään maata, yritän nyt saada tänne pientä raporttia menneistä päivistä.

Ensinnäkin: tältä näytin kun eilen sairaalasta kotiuduin:


Ei hirveästi hymyilyttänyt juu... Tänään on sentään jo vähän parempi mieli, jaksan nimittäin jo pikkuisen hymyilläkin. :) Aika paljon auttoi se että asumistuki- ym. asiat lähtivät nyt pikkuisen tässä aamutuimaan selviämään. Heti huomaa jaksavansa paljon paremmin kun stressi vähänkin vähenee.

Mutta se raportti.

Keskiviikkona siis menin osastolle. Suunnitelmana oli ottaa luuydinnäyte, asentaa injektioportti, aloittaa sytostaatit ja vaihtaa vielä pari sanaa psykiatrinkin kanssa. No eihän se tietenkään niin mennyt: ainoa toteutunut asia oli tuo luuydinnäyte.

Kyseinen toimenpide on minulle tehty erinäisiä kertoja aiemminkin, mutta en muista koskaan olleeni niin paniikissa kuin mitä nyt keskiviikkona. Itkin ja tärisin ja olin ihan krampissa, ja suunnilleen rusensin luut sen sympaattisen hoitsuopiskelijan kämmenestä, joka ystävällisesti oli tarjoutunut pitämään minua kädestä. (Se oli muuten oikeasti tärkeää. Jos pelottaa, kannattaa etsiä vapaa käsi.) Hassuinta oli, ettei toimenpide itse asiassa edes ollut kovinkaan kivulias (tai no oli joo, mutta *kröhöm* on tässä pahempaakin koettu). Joka tapauksessa olin jälkikäteen niin uuvuksissa, että minut piti kiikuttaa pyörätuolilla takaisin huoneeseen (joka sijaitsi samalla käytävällä), kun jalat eivät meinanneet kantaa.

Torstaiaamuna pääsin sitten siihen portinlaittoonkin. Normaalille ihmiselle aineet tiputetaan tavallisen käsikanyylin kautta, mutta omat suoneni ovat niin pienet ja huonot ja pistellyt ja syöpyneet, että saa olla melko velho että niihin kanyylia saa. Siksipä tuo portti onkin minulle helpotus, kun tiedän etten muun kurjuuden keskellä joudu lisäksi kestämään epäonnisia kanylointiyrityksiä.

Ei sillä että se porttikaan olisi täysin ongelmitta paikoilleen saatu. Jossain oli kuulemma joku ahtauma, joka vaikeutti toimenpidettä. Siitä hyvästä joudun reilun viikon päästä CT-kuvaankin, kun onhan se nyt hyvä selvittää että mikä siellä oikein harasi vastaan.

Portin asennuksen jälkeen (ollessani edelleen väsynyt ja täriseväinen) aloitettiin sytostaatit suunnilleen välittömästi. En onneksi joutunut olemaan kuin muutaman tunnin per päivä tiputuksessa (takana on myös useamman vuorokauden yhtäjaksoista sytostaattitippaa ja se jos mikä käy psyyken päälle). Vointikin pysyi ihan kohtuullisena, en esimerkiksi oksentanut kertaakaan vaikka lääkäri pahoinvoinneista varoittelikin. (Tämä ei kylläkään tarkoita sitä että olo olisi ollut mitenkään erityisen hyvä.)

Perjantaina käväisi sitten se psykiatrikin. Oli ihan kiva täti. Yhdessä todettiin että masennuslääkitystä en tarvitse, mutta keskusteluapu voisi olla ihan jees. Ensimmäinen terapiakäynti sovittiinkin sitten maaliskuun alkuun.

Lauantai ja sunnuntai kuluivat torkkuen ja sytostaatteja saaden. Välillä oli ihan hyvä fiilis, välillä vaan itketti ja kaikki tuntui pelottavalta ja toivottomalta. Tämänhetkinen tunnelma on ihan ok, saanhan olla kotona. Ja tämä kirjoittaminenkin nyt tuntui omalta osaltaan vähän selkeyttävän mun päätä.

PS. Aamupaino tänään 67 kiloa... Oho. Ylöspäinhän sen olis pitänyt mennä. Toisaalta mun vaaka saattaa kyllä olla semisti risa, ja saanenkin tänään käyttööni ihan kunnollisen. (Toistaiseksi en vielä ole huolissani tuosta painonlaskusta, mutta näyttää tosiaan olevan ihan hyvä idea vähän kontrolloida sitä. Tosin tehdäänhän sitä sairaalallakin, mutta silti.)