Huomenna olisi sitten viidennen sytostaattikuurin aika. Kaiken järjen mukaan Turkukin on jo jotain vastannut, joten vuorokauden kuluttua saatan hyvinkin tietää mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Olettaen siis että Turku sanoo kyllä. (Jos ei sano, on tilanne ihan yhtä epävarma kuin tähänkin asti. Ja helkkari sentään kuinka vihaan epävarmuutta.)
Olen alkanut pitää kantasoluhoitoa ihan hyvänä vaihtoehtona. Aiemmin se pelotti, mutta olen jotenkin onnistunut sisuuntumaan tässä kevään edetessä. Ei se kivaa tule olemaan, mutta ei se minua myöskään tapa. Olen siitä ihan varma.
Lienee sanomattakin selvää ettei yhtään kiinnosta viettää tulevaa viikkoa sairaalassa. Tavallaan tämä loma tuli tarpeeseen, mutta toisaalta taas se taisi hieman vaikeuttaa asioita. Ehdin tervehtyä liiaksi. Ja kesäkin tuli. Nyt tuntuu siltä että minut repäistään taas karuun todellisuuteen, joka on ihan aikuisten oikeasti todella väsyttävää. Varsinkin jos sitä jatkuu vielä toiset neljä kuuria.
Huoh.