Kävin juttelemassa mielenterveysjuttuihin suuntautuneen sairaanhoitajan kanssa. Siinä puhuessani tajusin yhden aika hienon asian: minulla on asiat loppujen lopuksi ihan hyvin.
En tunne oloani toivottomaksi. Uskallan katsoa ensi syksyyn ja ennen kaikkea tulevaan kevääseen ja kesään. On sellainen tuntuma, että pystyn kaikesta huolimatta nauttimaan elämästäni.
Minulla on pieni, mutta sitäkin tiiviimpi tukiverkko. Lähimpien ihmisten avulla jaksan kyllä. Ja tietenkin on iso kasa niitäkin, jotka vähän etäisempinä ovat hengessä mukana. Minulla ei ole mitään hätää.
Tietysti minua myös pelottaa ja ahdistaa. Mutta hitto, eihän tämä ole lähellekään sellaista mitä se joskus aiemmin on ollut. Nyt uskon ihan oikeasti siihen että kaikki järjestyy parhain päin.
:)