En oikein tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. Olen itkenyt aika paljon, ja on tuntunut siltä että on ihan turha suunnitella mitään kivaa tai haaveilla mistään, kun syöpä kuitenkin aina pilaa kaiken. Toisaalta ne hetket jolloin olen ollut ihmisten parissa ja puuhannut tavallisia asioita, ovat saaneet minut miltei unohtamaan että mitään sairautta onkaan. Yksinäisyys on ollut myrkkyä, samoin väsymys. On ihanaa että on taas aamu, olen nukkunut riittävästi ja saan kohta lähteä työharjoitteluun jossa on seuraa ja järkevää tekemistä. Ja tänään olisi se hammaslääkärikin. (Lienen hieman outo, mutta sinne meneminen on musta oikeasti kivaa. Johtunee siitä etten ole vuosikausiin käynyt, ja että olen oikomishoitoja lukuunottamatta ollut aina hyvähampainen. Kauhukokemuksia ei siis ole pohjalla.)
Lääkäri soittaa perjantaina. Siihen asti kaikki on avoinna, joten yritän vain parhaan kykyni mukaan olla maalailematta piruja seinille horrorleikkauksista (tai mistään muustakaan). Päivä kerrallaan se elämä on tähänkin asti edennyt.