Sytot lähestyy ja mieliala laskee. Tähän asti on ollut helppo ottaa rennosti, nauttia vaan elämästä ja tehdä sydämensä kyllyydestä kaikkea kivaa. Tänään sen sijaan iski ahdistus.
Kuuriin on toki vielä pari päivää aikaa, mutta se tuntuu toivottoman lyhyeltä. Paljon olisi asioita joita pitäisi ehtiä ennen sitä tekemään, mikä toisaalta on hirveän hyvä, sillä toimettomana vaan jumittaisin kotona ja murehtisin tulevaa. Tosin ei tämäkään kivaa ole kun todellisuus pikkuhiljaa palaa mukaan kuvioihin: että hei, mä oikeasti olen syöpäsairas, en millään hupilomalla (vaikka niin olenkin viime päivinä aika hyvin onnistunut itselleni uskottelemaan).
No, kai mä vaan yritän vääntää suupielet väkisin ylöspäin ja olla vielä pari päivää lomalainen. Hittojako sitä vielä ahdistumaan, kaikkihan on oikein hyvin. Nii.