Olen nyt syönyt kortisonia vajaat kaksi viikkoa. Energiaa on ollut huomattavan paljon, ja yllättäen turvotukset ovat holahtaneet käytännössä kokonaan pois. Ihan hassua kun koivet eivät enää ole täynnä nestettä.
Se kortisonihan siis aloitettiin sydänpussin nestekertymän vuoksi. Tänään oli vuorossa kardiologin kontrolli, ja menin sinne aika toiveikkain mielin: kun kerta ylimääräinen neste oli muualtakin kaikonnut, miksi sitä enää olisi sydämessäkään?
Alkuun näyttikin tosi lupaavalta. Lääkäri totesi, että nestemäärä oli palautunut normaaliksi, ja että voisin ruveta vähentämään kortisonia.
Sitten se katsoi vähän tarkemmin.
"Katos vaan, onhan sitä nestettä täällä edelleen. Se on vaan eri paikassa kuin ennen." Argh!
Kortisonia siis jatketaan, ja huomenna on taas joku ongelmakokous jossa mietitään, mitä mulle pitäisi tehdä. Sikäli tilanne on hyvä, ettei se neste edelleenkään haittaa sydämen toimintaa mitenkään, joten ei sitä nyt ainakaan ihan heti olla lähdössä sieltä kirurgisesti poistamaan. Toisaalta kyllä sille jotain pitäisi tehdä. Näin maallikkona tuntuisi siltä, että tuolla kortisonilla on kaikesta huolimatta ollut paljon positiivisia vaikutuksia, enkä millään haluaisi lopettaa sitä jos tosiaan on sen ansiota että mä olen viimeiset pari viikkoa voinut niin hyvin. Mutta ei sekään toisaalta täysin ongelmaton lääke ole, joten jos sydämen nesteet pysyvät ennallaan, voi olla että kortisoni katsotaan hyödyttömäksi.
No, tämä on nyt taas tämmöistä tuttuakin tutumpaa tilanteen seurantaa. Rytmittäähän se elämää omalla tavallaan. Pääasia kuitenkin että olen paremmassa kunnossa kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna.
maanantai 17. syyskuuta 2012
maanantai 10. syyskuuta 2012
Lisää kortisonin sivuvaikutuksia
Päänsärky on helpottamaan päin, liekö tuo johtunut kortisonista ensinkään. Tilalle on kuitenkin tullut hyvin tyypillinen kortisonin sivuoire, nimittäin mania.
No okei, ei mulle ole maniaa. Se on ihan oikea sairaus, mä olen vaan normaalia energisempi. Kun normaalisti en tänään(kään) olisi saanut tehtyä sitä mitä jo viime viikolla piti, olen nyt saanut tehtyä hommia huomisenkin edestä. Päässä surisee, mutta virtaa riittää!
Esimerkki: kävin parturissa. Olen varmaan jotain kolme viikkoa miettinyt, että pitäisi mennä. Ensi viikonloppuna olisi tiedossa juhlat, ja vaikka vanha karvareuhkani menettelikin kotioloissa, oli se aika homssuisen oloinen. Toisaalta ajattelin että hitot hiuksista, parempi sotkuinen kuontalo kuin ei karvoja ollenkaan.
Tänä aamuna (kortisonipöllyssä) tartuin sitten kuitenkin hetken mielijohteesta luuriin, ja kello 14 istuinkin jo parturin penkissä. Tukka lyheni ja siistiytyi kivasti, nyt kehtaan ehkä jopa juhliakin. Ja kerrankin tuntui että olin kampaajan kanssa samalla aaltopituudella.
Nyt sitten mietin, mihin tämän kaiken ylimääräisen energiani purkaisin. Rupean varmaan pesemään suihkukaappia tai jotain.
No okei, ei mulle ole maniaa. Se on ihan oikea sairaus, mä olen vaan normaalia energisempi. Kun normaalisti en tänään(kään) olisi saanut tehtyä sitä mitä jo viime viikolla piti, olen nyt saanut tehtyä hommia huomisenkin edestä. Päässä surisee, mutta virtaa riittää!
Esimerkki: kävin parturissa. Olen varmaan jotain kolme viikkoa miettinyt, että pitäisi mennä. Ensi viikonloppuna olisi tiedossa juhlat, ja vaikka vanha karvareuhkani menettelikin kotioloissa, oli se aika homssuisen oloinen. Toisaalta ajattelin että hitot hiuksista, parempi sotkuinen kuontalo kuin ei karvoja ollenkaan.
Tänä aamuna (kortisonipöllyssä) tartuin sitten kuitenkin hetken mielijohteesta luuriin, ja kello 14 istuinkin jo parturin penkissä. Tukka lyheni ja siistiytyi kivasti, nyt kehtaan ehkä jopa juhliakin. Ja kerrankin tuntui että olin kampaajan kanssa samalla aaltopituudella.
Nyt sitten mietin, mihin tämän kaiken ylimääräisen energiani purkaisin. Rupean varmaan pesemään suihkukaappia tai jotain.
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Kortisonin sivuvaikutuksia?
Mulla on koko viikonlopun ollut ihan kamala olo. Päätä särkee, eikä siihen tunnu mitkään kipulääkkeet auttavan. Koko ajan on väsynyt ja pökkyräinen olo, ja mielialakin on lähinnä kiukun puolella.
Voisiko tämä kaikki johtua kortisonista? Aloitin sen torstaina, joten ajankohta kyllä täsmäisi. Olen kyllä aiemminkin (tosin aika kauan sitten) syönyt kortisonia, enkä muista että siitä mitään tämmöistä olisi tullut. Mutta toisaalta mun kroppa saattaa nyt näitten kantasolujuttujen takia reagoida tuttuihinkin lääkkeisiin yllättävillä tavoilla.
(Lisäksi närästää, mutta se taitaa johtua tuosta soodasta. Tyhmät lääkkeet.)
Voisiko tämä kaikki johtua kortisonista? Aloitin sen torstaina, joten ajankohta kyllä täsmäisi. Olen kyllä aiemminkin (tosin aika kauan sitten) syönyt kortisonia, enkä muista että siitä mitään tämmöistä olisi tullut. Mutta toisaalta mun kroppa saattaa nyt näitten kantasolujuttujen takia reagoida tuttuihinkin lääkkeisiin yllättävillä tavoilla.
(Lisäksi närästää, mutta se taitaa johtua tuosta soodasta. Tyhmät lääkkeet.)
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Jauhelihafilosofiaa
Tänään olin sitten kiltisti yhdeksältä sairaalalla veritankkausta varten. Oli luvattu että pääsisin suunnilleen puolilta päivin pois: toisin sanoen helppo nakki, ei mikään kunnon sairaalapäivä ollenkaan. Joopa joo. Arvio heitti kolmella tunnilla, ja vasta kolmen aikaan pääsin lähtemään. Tosin tämmöistähän tämä melkein aina on, eli osasin kyllä odottaa. Mutta olisi se silti kiva jos nuo aikatauluarviot pitäisivät edes suunnilleen paikkaansa.
Siinä tankkauksessa maatessani soitti sydänlääkäri. Olivat yhdessä Turun tyyppien ja munuaislääkärin kanssa miettineet, mitä mulle oikein pitäisi tehdä. Olivat päättäneet aloittaa kortisonin, josko se vaikka auttaisi tuohon sydänpussin nestekertymään. Saan siis sanoa heipat yöunille ja toivottaa tervetulleeksi kortisoniturvotuksen. Enhän mä luonnostaan olekaan yhtään pallopää... (Kaikki tuntuvat nykyisin kiinnittävän huomiota siihen, kuinka laiha olen. Olen kyllä ihan normaalipainoinen, mutta aikamoinen kuikelo silti. Tässä hiljattain eräs vanhemman polven sukulainen kehui kun näytän niin hyvältä, kun posketkin on niin pyöreät. :D Positiivista sinänsä sen ainaisen laihuuskauhistelun sijaan, mutta onhan se vähän masentavaa näyttää naamasta ylipainoiselta, kun kuitenkin on niin rimppa että meinaa kaatua jokaisessa vähänkään isommassa tuulenpuuskassa.)
Kortisonireseptin jouduin hakemaan kesken tankkauksen sairaalavaatteissa toiselta puolelta sairaalaa. Ihmiset olivat kovasti ystävällisiä, availivat mulle ovia, näyttivät myötätuntoisilta. Se oli tietysti ihan mukavaa, koska tippatelineen kanssa kulkeminen on toisinaan aika ärsyttävää. Tuli kuitenkin mieleen, että ne samat ihmiset ovat saattaneet nähdä mut aamulla normaaleissa vaatteissa kävelemässä sairaalaan, ilman että kenenkään mieleen on mäljähtänyt että tuo ei ole ihan terve. Eikä siinä mitään, en minäkään jokaisesta hitaasti kävelevästä ihmisestä ajattele että "tuolla on varmaan syöpä". Mutta jotenkin tuo kokonaisuudessaan kuvasi aika hyvin sitä mitä mun elämäni on tällä hetkellä: kotona, kaupassa, matkalla sairaalaan jne. olen ihan kuin kuka tahansa muukin; sairaalassa, pinkki pyjama päällä, veritippa kiinni portissa olenkin yhtäkkiä se myötätuntoa herättävä syöpäpotilas. Itselleni olen kuitenkin koko ajan sama. Olenko jotenkin liian syvällä tässä sairaudessa, kun musta on ihan normaalia lähteä suoraan veritankkauksesta ruokakauppaan? Vai ovatko muut ihmiset ihan pihalla, kun kuvittelevat terveyden ja sairauden rajan niin jyrkäksi?
Äh, sekoan nyt taas omaan näppäryyteeni. Tuskin kukaan mitään sen ihmeempää kuvittelee. Tai ehkä joku, mutta ei sovi yleistää. Tämä sairas alkaa kuitenkin ihan kohta paistaa jauhelihaa. Siinäpä normaalia elämää kerrakseen.
Siinä tankkauksessa maatessani soitti sydänlääkäri. Olivat yhdessä Turun tyyppien ja munuaislääkärin kanssa miettineet, mitä mulle oikein pitäisi tehdä. Olivat päättäneet aloittaa kortisonin, josko se vaikka auttaisi tuohon sydänpussin nestekertymään. Saan siis sanoa heipat yöunille ja toivottaa tervetulleeksi kortisoniturvotuksen. Enhän mä luonnostaan olekaan yhtään pallopää... (Kaikki tuntuvat nykyisin kiinnittävän huomiota siihen, kuinka laiha olen. Olen kyllä ihan normaalipainoinen, mutta aikamoinen kuikelo silti. Tässä hiljattain eräs vanhemman polven sukulainen kehui kun näytän niin hyvältä, kun posketkin on niin pyöreät. :D Positiivista sinänsä sen ainaisen laihuuskauhistelun sijaan, mutta onhan se vähän masentavaa näyttää naamasta ylipainoiselta, kun kuitenkin on niin rimppa että meinaa kaatua jokaisessa vähänkään isommassa tuulenpuuskassa.)
Kortisonireseptin jouduin hakemaan kesken tankkauksen sairaalavaatteissa toiselta puolelta sairaalaa. Ihmiset olivat kovasti ystävällisiä, availivat mulle ovia, näyttivät myötätuntoisilta. Se oli tietysti ihan mukavaa, koska tippatelineen kanssa kulkeminen on toisinaan aika ärsyttävää. Tuli kuitenkin mieleen, että ne samat ihmiset ovat saattaneet nähdä mut aamulla normaaleissa vaatteissa kävelemässä sairaalaan, ilman että kenenkään mieleen on mäljähtänyt että tuo ei ole ihan terve. Eikä siinä mitään, en minäkään jokaisesta hitaasti kävelevästä ihmisestä ajattele että "tuolla on varmaan syöpä". Mutta jotenkin tuo kokonaisuudessaan kuvasi aika hyvin sitä mitä mun elämäni on tällä hetkellä: kotona, kaupassa, matkalla sairaalaan jne. olen ihan kuin kuka tahansa muukin; sairaalassa, pinkki pyjama päällä, veritippa kiinni portissa olenkin yhtäkkiä se myötätuntoa herättävä syöpäpotilas. Itselleni olen kuitenkin koko ajan sama. Olenko jotenkin liian syvällä tässä sairaudessa, kun musta on ihan normaalia lähteä suoraan veritankkauksesta ruokakauppaan? Vai ovatko muut ihmiset ihan pihalla, kun kuvittelevat terveyden ja sairauden rajan niin jyrkäksi?
Äh, sekoan nyt taas omaan näppäryyteeni. Tuskin kukaan mitään sen ihmeempää kuvittelee. Tai ehkä joku, mutta ei sovi yleistää. Tämä sairas alkaa kuitenkin ihan kohta paistaa jauhelihaa. Siinäpä normaalia elämää kerrakseen.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Seitsemän pistoa myöhemmin
Tai oikeastaan kahdeksan, jos eilinenkin lasketaan.
Oli nimittäin taas vuorossa verikokeet. Eilinen näytteenotto sujui oikein hyvin: yhdellä pistolla yksi putkellinen verta, josta sitten määriteltiin verenkuva. Tänään siitä verenkuvasta sitten soiteltiin: hemoglobiini 77, joten tankkaus olisi taas edessä. Huomenna menen yhdeksäksi sairaalalle verestymään. Onkin taas on ollut vähän vetämätön olo.
Punasoluja ei kuitenkaan voida tiputtaa ilman x-verikoetta, jonka avulla siis varmistetaan että tilattu veri varmasti sopii mulle. Niinpä sitten hiipparoin tänään uusiin verikokeisiin, jotka osoittautuivatkin astetta hankalammiksi... Kaksi labrahoitajaa ja seitsemän neulanpistoa myöhemmin näyte onneksi saatiin otettua, mutta voi jessus sentään kun oli taas kiven alla. Kyynärtaipeet ja kämmenselät huutaa hoosiannaa, ja huomenna olen todennäköisesti täynnä mustelmia. Jee kiva.
Lääkityksiinkin tehtiin taas vähän muutoksia. Hyljinnänestolääke lopetettiin, koska se kuulemma vaikuttaa haitallisesti luuytimeen (ja aiheuttaa niin ollen tätä anemiaa). Turussa tosin olivat sitä mieltä, että annos on niin pieni ettei se mitään vaikuta... Näiden ristiriitaisten lausuntojen takana on kaksi ylilääkäripapparaista, jotka mun puolesta saavat tapella ihan vaan keskenään. Kerrankin on hyötyä siitä että voi heittäytyä vähän yksinkertaiseksi tytönheitukaksi... Emmää, mitäs minä, eihän tämmöisiä nyt voi ymmärtää. Teen vaan niin kuin kulloinkin käsketään.
(Tavallaan ärsyttää kun kaikki ovat eri mieltä kaikesta, mutta toisaalta mun tilanne on niin monimutkainen, että on ehkä ihan hyväkin että kaikenlaisia mielipiteitä löytyy. Ehkä se totuuskin sieltä jostain kaivautuu lopulta esiin.)
Oli nimittäin taas vuorossa verikokeet. Eilinen näytteenotto sujui oikein hyvin: yhdellä pistolla yksi putkellinen verta, josta sitten määriteltiin verenkuva. Tänään siitä verenkuvasta sitten soiteltiin: hemoglobiini 77, joten tankkaus olisi taas edessä. Huomenna menen yhdeksäksi sairaalalle verestymään. Onkin taas on ollut vähän vetämätön olo.
Punasoluja ei kuitenkaan voida tiputtaa ilman x-verikoetta, jonka avulla siis varmistetaan että tilattu veri varmasti sopii mulle. Niinpä sitten hiipparoin tänään uusiin verikokeisiin, jotka osoittautuivatkin astetta hankalammiksi... Kaksi labrahoitajaa ja seitsemän neulanpistoa myöhemmin näyte onneksi saatiin otettua, mutta voi jessus sentään kun oli taas kiven alla. Kyynärtaipeet ja kämmenselät huutaa hoosiannaa, ja huomenna olen todennäköisesti täynnä mustelmia. Jee kiva.
Lääkityksiinkin tehtiin taas vähän muutoksia. Hyljinnänestolääke lopetettiin, koska se kuulemma vaikuttaa haitallisesti luuytimeen (ja aiheuttaa niin ollen tätä anemiaa). Turussa tosin olivat sitä mieltä, että annos on niin pieni ettei se mitään vaikuta... Näiden ristiriitaisten lausuntojen takana on kaksi ylilääkäripapparaista, jotka mun puolesta saavat tapella ihan vaan keskenään. Kerrankin on hyötyä siitä että voi heittäytyä vähän yksinkertaiseksi tytönheitukaksi... Emmää, mitäs minä, eihän tämmöisiä nyt voi ymmärtää. Teen vaan niin kuin kulloinkin käsketään.
(Tavallaan ärsyttää kun kaikki ovat eri mieltä kaikesta, mutta toisaalta mun tilanne on niin monimutkainen, että on ehkä ihan hyväkin että kaikenlaisia mielipiteitä löytyy. Ehkä se totuuskin sieltä jostain kaivautuu lopulta esiin.)
perjantai 31. elokuuta 2012
Anteeksi
Haluaisin nyt julkisesti pyytää anteeksi
a) lääkäreiltä ja
b) kaikilta jotka vihaavat crocseja.
Ostin nimittäin tänään crocsit. Tai siis sellaiset crocsien näköiset muovilärpyttimet, hintaa 5,95. Aion käyttää niitä suojana jalkasilsaa sun muita tauteja vastaan kun menen uimahalliin saunomaan (tämän on lääkäri kieltänyt, mutta menen silti, sori).
Kaipaan nimittäin saunomista. Meillä ei ole saunaa, eikä edes saunavuoroa (mikä ei muutenkaan olisi kovin hyvä, koska haluan itse päättää milloin saunon). Sen sijaan uimahalli on kivenheiton päässä, ja vaikka lääkärit nyt ovatkin vakuuttuneita että sieltä saa herraties minkä hyppykupan, ajattelin silti tällätä itseni sinne löylyihin. Koska en kuitenkaan ole täysin holtiton, ostin nuo pinkit muovihirvitykset. Ja pefletin raahaan toki myös mukaani ettei tarvitse paljailla lauteilla istua.
(Lisäksi ostin tänään espanjalaisia kirsikkatomaatteja, vaikka saisin oikeastaan syödä vain kotimaisia. Hyi minua!)
a) lääkäreiltä ja
b) kaikilta jotka vihaavat crocseja.
Ostin nimittäin tänään crocsit. Tai siis sellaiset crocsien näköiset muovilärpyttimet, hintaa 5,95. Aion käyttää niitä suojana jalkasilsaa sun muita tauteja vastaan kun menen uimahalliin saunomaan (tämän on lääkäri kieltänyt, mutta menen silti, sori).
Kaipaan nimittäin saunomista. Meillä ei ole saunaa, eikä edes saunavuoroa (mikä ei muutenkaan olisi kovin hyvä, koska haluan itse päättää milloin saunon). Sen sijaan uimahalli on kivenheiton päässä, ja vaikka lääkärit nyt ovatkin vakuuttuneita että sieltä saa herraties minkä hyppykupan, ajattelin silti tällätä itseni sinne löylyihin. Koska en kuitenkaan ole täysin holtiton, ostin nuo pinkit muovihirvitykset. Ja pefletin raahaan toki myös mukaani ettei tarvitse paljailla lauteilla istua.
(Lisäksi ostin tänään espanjalaisia kirsikkatomaatteja, vaikka saisin oikeastaan syödä vain kotimaisia. Hyi minua!)
tiistai 28. elokuuta 2012
Kunto kohenee kohisten
Eilen viuhuin tukantapainen putkella ympäri kaupunkia: sairaalaan, kirjastoon, kenkäkauppaan, ruokakauppaan, kotiin syömään, uudestaan sairaalaan, kodin kautta uudestaan ruokakauppaan, lopulta kotiin tekemään ruokaa. Kahdeksasta viiteen olin siis käytännössä koko ajan liikkeellä. Sinänsä ihan lupaavaa kun ottaa huomioon, että tässä pitäisi vielä jonain päivänä tehdä muutakin kuin maata kotona sairauslomalaisena.
Eilen oli siis kaksi eri lääkärikäyntiä. Aamulla tapasin munuaislääkärin, jolla ei ollut kerrottavana mitään sen ihmeempää. EPO-hormonin annostusta nostettiin vähän (tosin ei lainkaan niin paljoa kuin mitä Turussa oli suositeltu), ja muitakin lääkkeitä vähän fiksailtiin. Jatkossa käyn viikon välein tarkistuttamassa hemoglobiinin, mikä on ehdottoman hyvä asia. Nyt kun en hetkeen ole menossa Turkuunkaan, on ihan kiva että edes joku taho vähän tarkkailee mun veriarvoja.
Iltapäivällä oli vuorossa sydämen ultraääni. Nestekertymä on pysynyt ennallaan, missä hyvää on se, ettei se ole lisääntynyt, ja huonoa se, ettei se ole vähentynyt... Joudun ehkä jossain vaiheessa uudestaan sellaiseen sydänleikkaukseen missä olin toukokuussa - siis että sitä nestettä otetaan sydänpussista mekaanisesti pois. Kyse ei ole mistään erityisen isosta tai pelottavasta operaatiosta, mutta on se kuitenkin nukutuksessa tehtävä leikkaus, mikä ei ihan hirveästi houkuttele. Onneksi mun vointi on kuitenkin aika hyvä (itse asiassa tosi hyvä olosuhteisiin nähden), joten ihan akuuttia tarvetta tuolle leikkaukselle ei ole. Asiaa kuitenkin kuulemma puidaan vielä jossakin sydänlääkäreiden ongelmakokouksessa, joten tämän(kin) asian tiimoilta lienen yksi kävelevä ongelma. Huoh.
No, olo on kyllä ollut uskomattoman reipas. Olen edelleen väsynyt ja huonokuntoinen, hengästyn helposti ja sydän hakkaa levossakin yli sataa. Sellainen lamaannuttava voimattomuus kuitenkin loistaa poissaolollaan. Voisin melkein lyödä vetoa että tämä on tyroksiinin ansiota - etenkin kun verikokeetkin osoittivat, että kilpirauhasarvot ovat parantuneet selvästi. Lääkkeen annostusta kuitenkin lisättiin, koska ihannetuloksissa ei vieläkään olla. Mutta hitto kun nyt jo tuntuu tosi hyvältä! Lienen tottunut todella surkeaan jaksamistasoon.
Olen muuten laskenut päässäni yksi ynnä kaksi ja tullut siihen lopputulokseen, että mulla on ollut kilpirauhasvaivoja jo ainakin parin vuoden ajan. Mulla on vanhastaan aika reipas kävelyvauhti, mutta vuoden 2010 syöpähoitojen jälkeen se yllättäen katosi johonkin. Olin siis ihan terve, jaksoin käydä koulussa, harrastaa liikuntaa jne., mutta kävelyssä ei ollut samanlaista puhtia kuin aiemmin. Lisäksi muistan joitakin totaalisia väsymyskohtauksia, jolloin tuntui ettei jalka vain yksinkertaisesti nouse vaikka kaiken olisi sinänsä pitänyt olla kunnossa. Ja sitten taas nyt: vaikka musta ei edelleenkään ole harrastamaan liikuntaa, eikä edes kävelemään kovin pitkiä matkoja kerrallaan, on mun askeleessa taas sellaista tutunoloista ripeyttä. Mystinen voimattomuus on vaihtunut rehelliseen huonokuntoisuuteen, ja se on tosi huojentavaa: sille voi nimittäin itse tehdä jotakin (tosin vain tiettyyn rajaan asti, tuskin musta näillä keuhkoilla koskaan maratoonaria tulee). Pitäisiköhän sitä alkaa käydä lenkillä? Kävelisi vaikka tuonne keskustaan päin, ja tulisi sitten bussilla takaisin kun voimat alkavat ehtyä. Pakko kai se nimittäin jossain vaiheessa on ruveta venyttämään jaksamisen rajoja.
Eilen oli siis kaksi eri lääkärikäyntiä. Aamulla tapasin munuaislääkärin, jolla ei ollut kerrottavana mitään sen ihmeempää. EPO-hormonin annostusta nostettiin vähän (tosin ei lainkaan niin paljoa kuin mitä Turussa oli suositeltu), ja muitakin lääkkeitä vähän fiksailtiin. Jatkossa käyn viikon välein tarkistuttamassa hemoglobiinin, mikä on ehdottoman hyvä asia. Nyt kun en hetkeen ole menossa Turkuunkaan, on ihan kiva että edes joku taho vähän tarkkailee mun veriarvoja.
Iltapäivällä oli vuorossa sydämen ultraääni. Nestekertymä on pysynyt ennallaan, missä hyvää on se, ettei se ole lisääntynyt, ja huonoa se, ettei se ole vähentynyt... Joudun ehkä jossain vaiheessa uudestaan sellaiseen sydänleikkaukseen missä olin toukokuussa - siis että sitä nestettä otetaan sydänpussista mekaanisesti pois. Kyse ei ole mistään erityisen isosta tai pelottavasta operaatiosta, mutta on se kuitenkin nukutuksessa tehtävä leikkaus, mikä ei ihan hirveästi houkuttele. Onneksi mun vointi on kuitenkin aika hyvä (itse asiassa tosi hyvä olosuhteisiin nähden), joten ihan akuuttia tarvetta tuolle leikkaukselle ei ole. Asiaa kuitenkin kuulemma puidaan vielä jossakin sydänlääkäreiden ongelmakokouksessa, joten tämän(kin) asian tiimoilta lienen yksi kävelevä ongelma. Huoh.
No, olo on kyllä ollut uskomattoman reipas. Olen edelleen väsynyt ja huonokuntoinen, hengästyn helposti ja sydän hakkaa levossakin yli sataa. Sellainen lamaannuttava voimattomuus kuitenkin loistaa poissaolollaan. Voisin melkein lyödä vetoa että tämä on tyroksiinin ansiota - etenkin kun verikokeetkin osoittivat, että kilpirauhasarvot ovat parantuneet selvästi. Lääkkeen annostusta kuitenkin lisättiin, koska ihannetuloksissa ei vieläkään olla. Mutta hitto kun nyt jo tuntuu tosi hyvältä! Lienen tottunut todella surkeaan jaksamistasoon.
Olen muuten laskenut päässäni yksi ynnä kaksi ja tullut siihen lopputulokseen, että mulla on ollut kilpirauhasvaivoja jo ainakin parin vuoden ajan. Mulla on vanhastaan aika reipas kävelyvauhti, mutta vuoden 2010 syöpähoitojen jälkeen se yllättäen katosi johonkin. Olin siis ihan terve, jaksoin käydä koulussa, harrastaa liikuntaa jne., mutta kävelyssä ei ollut samanlaista puhtia kuin aiemmin. Lisäksi muistan joitakin totaalisia väsymyskohtauksia, jolloin tuntui ettei jalka vain yksinkertaisesti nouse vaikka kaiken olisi sinänsä pitänyt olla kunnossa. Ja sitten taas nyt: vaikka musta ei edelleenkään ole harrastamaan liikuntaa, eikä edes kävelemään kovin pitkiä matkoja kerrallaan, on mun askeleessa taas sellaista tutunoloista ripeyttä. Mystinen voimattomuus on vaihtunut rehelliseen huonokuntoisuuteen, ja se on tosi huojentavaa: sille voi nimittäin itse tehdä jotakin (tosin vain tiettyyn rajaan asti, tuskin musta näillä keuhkoilla koskaan maratoonaria tulee). Pitäisiköhän sitä alkaa käydä lenkillä? Kävelisi vaikka tuonne keskustaan päin, ja tulisi sitten bussilla takaisin kun voimat alkavat ehtyä. Pakko kai se nimittäin jossain vaiheessa on ruveta venyttämään jaksamisen rajoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)