Kävin tänään lääkärissä kuulemassa PET-CT:n tulokset. Aurinko paistoi, olin hyvillä mielin enkä pahemmin edes jännittänyt. Itkuun se kumminkin päättyi.
Keuhkoissa näkyi taas jotain mitä siellä ei pitäisi näkyä. Ei kovin isolla alueella eikä kovin aggressiivisen näköistä, mutta semmoista kuitenkin että koepala siitä pitäisi saada. Nyt olen sitten hetken epätietoisuudessa kun lääkärit tapailevat toisiaan ja miettivät, minkä alan spesialisti siitä parhaiten näytteen saisi.
Parhaassa tapauksessa se ei tietenkään ole koko tautia vaan jotain ihan muuta. Toiseksi parhaimmassa tapauksessa koepala saataisiin helpolla tähystysleikkauksella ja hoidoksi riittäisi sädetys. Muita vaihtoehtoja en juuri nyt viitsi edes ajatella (t. nimim. "veemäinen keuhkoleikkaus koettu neljä vuotta sitten).
Tänään olen luonnollisesti ollut kovin uupunut, mutta yllättävän hyvillä mielin silti. Vaikka tuntuu pahalta ja raskaalta, ei shokkiarvoa näissä uutisissa mulle juuri enää ole. Tää nyt vaan on tämmöstä, mun elämä. (Ja tämän sanon ilman minkäänlaista lakonis-katkeraa sävyä. En edelleenkään ole hiljaa alistunut, olenpahan vain ymmärtänyt että jotkut asiat on pakko hyväksyä sellaisinaan.)