perjantai 7. tammikuuta 2011

Katsaus menneeseen

Luin eilen illalla ensimmäistä kertaa blogini alusta loppuun asti läpi. Havaintoja:

1. Olenpas minä ollut positiivinen!
2. Olenpas minä saanut PALJON ihania ja kannustavia kommentteja!
3. Olenpas minä oikeasti ollut aika sitkeä!

Nyt kun tervettä elämää on takana jo useampi kuukausi, alkaa kaikki sairastamiseen liittyvä hiljalleen jäädä taka-alalle. En enää aktiivisesti ajattele sitä että olen ollut sairas, että elämäni on ollut jatkuvaa veriarvojen ja voinnin kyttäämistä, että ruoka ei ole maistunut, että olen näyttänyt sairaalta. Tilanne on siis hyvin pitkälti normalisoitunut. Vastaavasti tilalle on tullut uusia, arkisempia ongelmia: miten koulussa sujuu, mistä voisin löytää töitä, onko minulla varaa käydä tanssitunneilla. Sisäinen murehtijani siis elää ja voi hyvin. :)

Todella moni saamani kommentti on käsitellyt sitä, kuinka blogiani lukiessa arkiset ongelmat kutistuivat todellisiin mittoihinsa, ja kuinka oma elämä alkoi yhtäkkiä tuntua kerrassaan hyvältä. Ihmeteltiin kuinka jaksoin olla niin positiivinen, ja kuinka annoin ajattelemisen aihetta muille. Muistaakseni vastasin jotakin sen suuntaista, että terveenä olen ihan samanlainen valittaja kuin kuka tahansa muukin - ja tattadaa, niin on todella myös käynyt. Ihmisen muisti on oikeasti aika lyhyt.

Mistähän sitä itse löytäisi perspektiiviä asioihin? Enkö oikeasti ole oppinut seitsemän vuoden sairastamisesta mitään? Vai tuntuuko se vaan siltä kun muutokset tapahtuvat niin hitaasti?

Oikeasti olen oppinut paljonkin. Eilisen lukusession aikana minulle valkeni ainakin se, että minun pitäisi kunnioittaa enemmän itseäni ja sitä että olen selvinnyt ihan helkkarinmoisesta rääkistä. Moniin ylistäviin sitkeä sissi -kommentteihin olin vastannut lähinnä vaivaantuneesti että "eihän tää ny mitään" ja "kyllä kuka tahansa muukin jos olis pakko". No, ihan varmasti. Mutta pointti onkin siinä että minä OLEN JO selvinnyt siitä. Niin että on se oikeasti jotain että minä olen hengissä, enkä psyykenkään puolelta ihan hirmuisen kamalasti vinksallani.

Mulla on aika vahva intuitio siitä että tää oli nyt tässä, että tää tauti on lopullisesti selätetty. Olen koko seitsemän vuoden sairastamishistoriani ajan miettinyt, että miksi juuri minä, ja ennen kaikkea että miksi näin pitkään. Näin jälkikäteen vastaus tuntuu aika selvältä: ilman tätä tautia en olisi kasvanut siksi ihmiseksi joka nyt olen, en olisi tavannut moniakaan niistä ihmisistä jotka tekevät elämästäni mielekkään, en yksinkertaisesti olisi nyt tässä vaan jossain ihan muualla. Kuka tietää, saattaisihan sielläkin ihan kivaa olla. Tai sitten ei. Joka tapauksessa uskon että tämän oli (monellakin tapaa) tarkoitus mennä juuri näin.

Tässä vielä hetki sitten otettu kuva: