Kontrollikuvaus alkaa lähestyä uhkaavasti. Itse asiassa se on jo ens viikolla. Ja lääkäri siitä sitten viikon päästä. Hui!
Alkuperäinen suunnitelmahan oli se, että jos tauti on tulevissa kuvissa pysynyt poissa, ruvetaan mulle varailemaan aikaa Turusta sitä kantasolusiirtoa varten. Ja tämähän siis taitaa olla lääkärien suunnitelma edelleen... Itse alan olla enemmänkin (ja olen itse asiassa ollut jo pitkään) sillä linjalla, että sanon kaikille kantasoluhommille kiitos mutta ei kiitos.
Jaa miksikö? Yksinkertaisesti siitä syystä, että koen että hoito on liian raskas ja riskaabeli lopullisen paranemisen todennäköisyyteen nähden. Saatan siis kuolla hoitoon, mutta eloonjääminenkäänkään ei takaa parantumista. Kertokaa mulle yksikin hyvä syy miksi pitäisi ottaa riski. (Varsinkin kun lääkäri jo kesällä totesi että tauti saattaa ihan hyvin pysyä poissa ilmankin.)
Mun elämässä on kaikki nyt tosi hyvin. On kiva ja mielekäs koulu, hyviä tyyppejä ympärillä, innostusta elämää kohtaan... En vaan näe mitään mieltä pistää sitä kaikkea moneksi kuukaudeksi katkolle ihan vaan sen takia, että pääsisin hoitoon jota en edes välttämättä tarvitsisi.
Olen miettinyt paljonkin sitä, onko tämä rohkeutta vai pelkuruutta. Totta hitossa pelkään sitä kantasoluhoitoa, ja haluan vain sokeasti uskoa etten tarvitse sitä, jotta en (jälleen kerran) joutuisi kokemaan kunnon totaalista romahtamista, kipuja, pahoinvointia, toivottomuutta, ja muuta mukavaa mikä siihen liittyy. Olen siis ehkä vähän luuseri kun en uskalla kohdata kaikkea tuota.
Toisaalta olen aina käynyt kiltisti läpi kaikki ne hoidot jotka lääkäri on minulle määrännyt. Uskonut, kun on vakuuteltu että "tää on hyvä hoito, tästä on tosi lupaavia tuloksia". Ja kuitenkaan mikään ei ole tähänkään asti lopullisesti onnistunut pitämään tautia poissa. Mulla alkaa olla mitta aika täynnä. Jos tauti edelleen jatkaa uusimistaan, menen kyllä kiltisti hoitoihin - mutta johonkin kohtaan vedän rajan, ja se on tämä kantasoluasia. Kaikkea ei tarvitse jaksaa tai sietää. Ja ainakin mun kohdalla vaatii helvetillistä rohkeutta sanoa se ääneen. Rohkeutta sanoa ei, ja ottaa ihan itse vastuu siitä että tämä päätös saattaa loppujen lopuksi maksaa mun hengen. (Tietenkään en usko sitä, mutta periaatteessa se on kyllä täysin mahdollista.)
Ja sitten ikäänkuin loppukaneetiksi pyörrettäköön näitä sanoja sen verran, että jos joskus joudun tilanteeseen missä lääkäri sanoo että "kantasoluhoito tai kuolema", niin kaipa mä sitten hoitoon suostun, kun ei kerran ole mitään hävittävää. Toistaiseksi ollaan kuitenkin vielä varsin kaukana siitä.