Tapahtuipa eräällä heinäkuisella viikolla

Pääsin sitten tänään pois sairaalasta. Ei menny ihan putkeen se reissu.

Tiistaina saavuin ihan hyvävoimaisena ensiapuun. Antibiootti aloitettiin, mutta mitään sen kummempaa ei ollut voinnissa havaittavissa. Sain siirron osastolle, jonne minut kyydittiin tällä kertaa pyörätuolilla (näytin ilmeisesti niin hyväkuntoiselta ettei kukaan edes tarjoillut sänkykyytiä, höh).

Osastolla vietin sitten normaalia osastoiltaa, ja sammutin valot vähän yhdeksän jälkeen. Puoli kymmenen maissa piti kuitenkin soittaa hoitajaa tuomaan lisäpeitto, kun pelkkä pussilakana ei tuntunut ihan riittävän. Kymmenisen minuuttia myöhemmin totesinkin sitten jo vapisevani kouristuksenomaisesti. Kuume oli päättänyt ruveta nousemaan.

Kohtausta kesti kaikkiaan reilut puolisen tuntia. Sain kuumeenalennuslääkkeen, antibiootti vaihdettiin tujumpaan ja minut peiteltiin ns. avaruuspeitteellä (sellaisella siis joka heijastaa omaa ruumiinlämpöä takaisin). Tärisin kuitenkin ihan holtittomasti - ja myöhemmin tietysti hikoilin kun kuume rupesi laskemaan. En tiedä missä se korkeimmillaan oli käynyt, mutta kohtauksen jo selvästi helpotuttua mitattiin suunnilleen 39 asteen lukemat.

Loppuyön nukuin ihan rauhallisesti, ja aamulla oli taas ihan hyvä olo. Paitsi että tasan kaksitoista tuntia edellisen kohtauksen jälkeen iski uusi, ilmeisesti vielä paljon rajumpi. Sanon ilmeisesti, koska horkka sinänsä ei tuntunut juurikaan pahemmalta. Verenpaine kuitenkin laski niin alas ettei sitä saatu mitattua, saturaatio oli pahimmillaan alle 70 (sen siis pitäisi olla sata), ja paikalle haettiin jo lääkärikin tarkkailemaan tilannetta. Sain happimaskin naamalleni ja jälleen kuumeenalennuslääkkeen, ja hiljalleen tämäkin kohtaus helpotti. Siinä vaiheessa mietin vaan kuinka hyvä oli että olin jo valmiiksi osastolla, olisi ollut ihan hirveää jos tuommoinen olisi iskenyt kesken kaiken kotona.

Ilmeisesti infektiosta ja noista kahdesta kuumepiikistä johtuen hemoglobiini oli päässyt laskemaan kuuteenviiteen. Keskiviikon ja torstain aikana sainkin yhteensä neljä pussia punasoluja. Lisäksi perjantaina tankattiin trombosyyttejä. Kuume ei enää missään vaiheessa palannut.

Olin esittänyt hartaan toiveen että mahdollisuuksien mukaan pääsisin nyt lauantaina pois kun olisi vähän menoa. Eilen kuitenkin kuului jyrkkä tuomio: ei missään tapauksessa. Valkosolut liian matalalla, liian vähän kuumeettomia päiviä, tarkkailua jatkettava. Eilisen illan sitten kiukuttelin ja podin muutenkin huonoa elämää ja olin ihan varma että olen sairaalassa ainakin jouluun saakka. Tänä aamuna olin kuitenkin jo semikatkerasti sopeutunut tilanteeseen että kaikki kiva menee taas sivu suun - kunnes lääkäri sitten pamahti paikalle ja ilmoitti että "juu, voitkin lähteä". Ainoa vaan että asia oli kiinni vähän muistakin ihmisistä kuin vaan pelkästään musta, ja koska perjantain tuomio oli ollut niin ehdoton, olin jo ehtinyt perua koko jutun. Voin kertoa että vitutti hieman.

Mutta nyt olen joka tapauksessa kotona. Olen vähän pöllämystynyt enkä oikein osaa tehdä mitään, mutta ainakaan mun ei enää tarvitse mitata virtsan määrää eikä kukaan revi aamukuudelta ylös verenpaineen mittauksen takia. Ja hei: tää oli nyt vähän niinku tässä. Toipuminen alkakoon!

Ensiapuun

Aamulla vointi tosiaan oli vielä ihan hyvä, mutta näin päivän mittaan on lämpö ruvennut nousemaan ja olo on muutenkin vähän kipeä. Lisäksi hoitaja soitti juuri verikokeista, jotka muuten (jopa tulehdusarvon osalta) näyttivät ihan hyviltä, mutta koska valkosolut olivat käytännössä nollassa, ja koska mulla tätä lämmönnousua on, niin suositeltiin lämpimästi ensiapuun lähtemistä. Joten minähän lähden. Jatkotoimenpiteistä riippuen blogi saattaa hiljentyä muutamaksi päiväksi, tai sitten ei. Toiveissa olisi palata mahdollisimman pian.

Helleuupumus

Eilen illalla vointi meni aika kehnoksi. Väsytti, päätä särki, oksetti, ja lämpöäkin oli vähän. Hyvin nukuttu yö kuitenkin pelasti tilanteen, joten eiköhän tuo kaikki johtunut ihan vaan tästä kuumuudesta. Ei oo helppoa sairastaa helteellä.

Äsken kävin verikokeissa. Tuloksista raportoinen myöhemmin tänään. Oikeastaan toivoisin että tulehdusarvo olisi pikkuisen koholla, niin että saisin heti antibioottikuurin enkä joutuisi myöhemmässä vaiheessa osastolle sen takia.

Vitonen

Maanantai on täällä, ja mulla on suht hyvä olo. En sano että virkeä, koska parin tunnin hereillä olon jälkeen olen jo melkein kypsä painumaan päiväunille. Luulisin tämän kuitenkin olevan ihan tavallista unisuutta, sillä sytouupumus tuntuu jo aika pitkälti väistyneen. Ainakaan syke ei enää nouse kahteensataan siitä hyvästä että nousee sohvalta ylös...

Tänään pitäisi selvitellä asioita kelan ja sossun kanssa. Olen suht luottavaisilla mielin, vaikka kyllähän nuo kaksi ovat sellaisia laitoksia jotka imevät ihmisestä viimeisetkin elämänilon rippeet. Nähtäväksi jää missä vaiheessa mun hymyni hyytyy...

PS. Viisi yötä. :)

Hyrskynmyrsky

Viime yönä täällä oli niin upea ukkosmyrsky ettei paremmasta väliä! Sade hakkasi peltisiin ikkunalautoihin niin ettei nukkumisesta tullut mitään, ja salamat valaisi koko asunnon vaikka sälekaihtimet oli kiinni.

Nyt onkin sitten mukavan viileää (ainakin toistaiseksi...). Vointi on ihan kohtalainen, joskaan ei mikään supervahva edelleenkään. Aika sen sijaan on selvästi ruvennut kulkemaan nopeammin, mikä on selvä merkki voinnin kohenemisesta. Tuntuu että tämä aamu on mennyt ihan hujauksessa. Toivottavasti menis loppupäiväkin.

7

Tämä päivä on kulunut siinä missä eilinenkin. Väsyttää hurjasti. Toisaalta tuntuu lohdulliselta että on jo lauantai, sillä yleensähän viimeistään maanantaina vointi on ollut jo paljon parempi. Huomisen siis kun vielä jaksaisin niin ruvettaisiin olemaan voiton puolella.

Ja hei, enää seitsemän yötä eli tasan viikko tavoitepäivämäärään!

Aikaa tappaessa

Väsyttää, on vähän kehno olo, aika kuluu ihan hemmetin hitaasti. Sinänsä mikään ei ole sen huonommin kuin aiempienkaan kuurien jälkeen, mutta turhauttaa vaan kun ollaan jo niin lähellä loppua. Haluun olla kunnossa nyt enkä vasta viikon päästä!

Ei ehkä pitäis märehtiä vaan antaa ajan vaan kulua. Ei se ennenkään ole pysähtynyt.

Kahdeksas ja VIIMEINEN sytostaattiraportti!

Ohi on! Viikon verran tosin menee vielä toipuessa, mutta nyt se tunnelin päässä näkyvä valo on jo totisesti hirmu lähellä.

Mitään sen kummempaa kerrottavaa ei ole. Vointi pysyi suht hyvänä, ruoka maistui ja mahakin pikkuisen yllättäen melkein toimi. Sehän on siis vetänyt jumiin jokaikisen kuurin aikana, mitä en edes ole aina jaksanut täällä mainostaa.

Nyt sitten vaan odotellaan sädehoidon alkamista. Ja marraskuussa kuvaillaan ja katsellaan josko sinne Turkuun olis jotain asiaa. Ehtohan siinä on se että tauti pysyy pari kuukautta poissa, ja mulla itellä ainakin on vakaa näkemys siitä että kyllä se pysyy. Vaikka en mä kyllä voi väittää että riemusta hihkuen sinne Turkuunkaan lähtisin...

No, nyt on joka tapauksessa kaikki hyvin. Viikon sitä roikkuu vaikka löysässä hirressä kun tietää että sen jälkeen helpottaa kunnolla. Ja on tätä odotettukin!

Viimeistä viedään!

Lähden kohtapuoliin sairaalaan saamaan viimeistä sytostaattikuuria. En sano että jee, koska onhan tässä nyt vielä kestettävää. Mutta vajaan kahden viikon päästä olen jo siinä määrin toipunut että voin sanoa sytostaattihoidon olevan ohi! Itse asiassa olen päättänyt olla kunnossa 31.7. Viimeistään silloin pitäisi veriarvojen olla kääntyneinä nousuun, ja mahdollisen tulehdusarvon laskuun (ellen sitten saa viimeisen kuurin kunniaksi jotain tappoinfektiota, mikä kyllä vituttaisi enemmän kuin mikään).

Nyt on mieliala ja toiveikkuus kohdallaan. Jos vielä saisin osastollaoloajaksi yhden hengen huoneen, olis kaikki niinku bueno.

Syöpätaidetta

Yleensä luovuuteni suuntautuu lähinnä sanataiteen puolelle, mutta nyt iski inspiraatio tehdä jotain visuaalista. Kas näin:

Alun perin idea näihin lähti silkasta läpänheitosta, mutta on myönnettävä, että mulla oli todella hauskaa näitä tehdessä. Plus että tuli hyvä mieli.

Materiaaleinahan olen siis pahvin ja maalin lisäksi käyttänyt vanhoja Klexane-piikkejä.

Kesä kastelee

Eilen näin paria kaveria. Saatiin hurja kaatosade niskaamme, mutta näillä helteillä se tuntui pelkästään ihanalta. Kotona oli mahtavaa ottaa lämmin suihku ja nauttia superrentoutuneesta fiiliksestä. Just tältä kesän pitää tuntuakin.

Täksi päiväksi ei ole suunnitteilla mitään sen kummempaa ohjelmaa. Siivota pitäisi, ja siihen varmaan ryhdynkin ihan kohta. Laitan jotain rentoa kesämusaa soimaan, eiköhän tiskauskin sitten suju kuin tanssi. Ihanaa ettei ole kiire minnekään.

Yksi kuuri enää. Käytännössä se tarkoittaa sitä että reilun parin viikon päästä mulle koittaa vapaus sytostaateista. Kaksi viikkoa ei oikeasti ole mitään verrattuna takana olevaan viiteen kuukauteen.

Voihan pelko ja ahdistus sentään

Vaikka vointi on sinällään ihan hyvä, on mieliala ollut aika hiton matalalla. Murehdin ja stressaan ja pelkään että kaikki menee pieleen eikä mistään tule mitään. Olisin varmaan pikkuisen hajalla ilman tätä sairauttakin, mutta nyt tietyt asiat tuntuvat kertakaikkisen ylitsepääsemättömiltä. En tajua mistä voisin löytää sen reippausvaihteen että lopettaisin pirujen maalaamisen seinälle ja katsoisin rohkeasti mitä tuleman pitää. Asioilla on yleensä tapana järjestyä, mutta miten hitossa mä oppisin luottamaan siihen.

Synttäripäivä!

Mulla on tänään synttärit! Täytän 24 vuotta.

Sen kummemmin en ole päivää juhlistanut. Hyvää ruokaa tosin tein itselleni, ja illalla ajattelin rentoutua jalkapallon mm-finaalin ja parin oluen merkeissä. Vaikka tällä päivällä ei elämää suurempaa merkitystä olekaan, on silti kiva että olen hyvässä kunnossa. Tämä on kuitenkin minun päiväni, eikä sitä olisi kiva viettää kurjistellen.

Sivuhuomio

Piti mainita tästä jossain sivulauseessa, mutta koska en muistanut, teen siitä ihan oman postauksen.

Ehkä ainoa asia mikä tuottaa minulle sairaalaolosuhteissa ihan oikeaa iloa, on se kun minua työnnellään sängyssä ympäri sairaalaa. :D Yleensähän siitä pääsee nauttimaan vain leikkaukseen mennessä, mutta ilokseni totesin että myös ensiavusta on mahdollista saada sänkykyyti osastolle. Ja kun TAYSissa ensiapu on suunnilleen kilometrin päässä mun kotiosastolta, saan nähdä sängystä käsin aika monta käytävää ja mutkaa ennen kuin ollaan perillä. Ja se on kivaa!

Ehkä se perustuu samaan kuin se että pikkulapsia työnnellään vaunuissa. Liikkeessä oleva nukkumapaikka oikeasti rauhoittaa ja tuntuu turvalliselta.

Ryhävalas

Tämän aamun verikokeet näyttivät kaikin puolin hyviltä, saan siis jatkaa helleviikonlopusta nautiskelua! (Mä oikeasti pidän helteestä, kunhan ei tarvitse tehdä mitään sen kummempaa.) Kohta lähden ostamaan itselleni vähän herkkuja, tai no ehkä vähän enemmänkin. :D Viimeisiin hoitoihin kierinen ylensyöneenä ryhävalaana, mutta tokkopa sillä niin väliä. Herkuttelen nyt kun kerrankin tekee mieli. Ja on tässä sitä paitsi pientä juhlan aihettakin tiedossa...

...ja se siitä infektiosta

Tai no ei ihan. Mutta kotona olen taas, jee!

Menin siis eilen ensiapuun, josta minut hyvässä järjestyksessä kyörättiin osastolle. Vointi oli aluksi ihan hyvä, mutta siellä ensiavussa odotellessa kuume alkoi nousta, mikä teki minusta pienen ja surkean peiton alla tärisevän otuksen. Osastolla saatu panadol kuitenkin helpotti oloa, ja tänä aamuna olo oli jo ihan hyvä. Eilen sain lisäksi trombosyyttejä, kaipa nekin osaltaan oloa kohensivat. Ja antibioottitipukset sain eilen ja tänään tietysti myös.

En silti tosiaan elätellyt toiveita siitä että olisin vielä tänään päässyt kotiin. Lääkärin mukaan sille ei kuitenkaan ollut mitään estettä, sillä tulehdusarvo oli jo kääntynyt laskuun ja muut arvot nousuun. Antibioottikuuri jatkuu suun kautta, ja huomenna ja maanantaina katsotaan vielä verikokeet. Mutta mukavan vähällä selvisin kuitenkin tällä kertaa.

Tulihan se infektio sieltä

Aamun verikokeissa selvisi että tulehdusarvo on suunnilleen 60... Eli osastolle lähden kohta. Himppasen ottaa päähän, toivottavasti en joudu olemaan siellä viikonlopun yli. Varsinkin kun olisi kaikkia kivoja suunnitelmiakin.

No, palaan asiaan jahka palaan. Onneksi vointi sinänsä on melko ok. Tosin siksi tämä ehkä niin aivoon ottaakin. Hmph.

Valtakunnassa kaikki hyvin

En ole edelleenkään joutunut osastolle, eli sikäli kaikki hyvin. Kuumetta tosin on ollut hiukan, mutta kun se korkeimmillaankin on ollut vain vähän päälle 37, en ole katsonut tarpeelliseksi huolestua. Eikä vointikaan anna siihen mitään aihetta.

Tukalinta tällä hetkellä on oikeastaan tuo painostava ilma. Tulis nyt ees kunnon ukkosmyteri niin saattais voida taas hengittääkin.

Huomenna verikokeet. Ennustus: antibioottikuuri ja ehkä myös tankkauksia. Kyllä tuo pienikin kuume varmasti jostain kertoo.

Tässähän tämä

Ilta on jo käsillä, enkä ainakaan vielä ole lähtemässä ensiapuun. Kuume tietysti voi nousta ensi yönä tai huomenna tai ylihuomenna... Tai ehkei missään vaiheessa. Lopetan skitsoilun tähän.

Tämä päivä on mennyt melko uneliaissa merkeissä. Olo on ollut jotenkin aika väsähtänyt ja kipeäkin, vaikkei mikään sen kummempi tunnukaan vaivaavan. Soluarvot on varmaan jo hyvästi laskussa. Ekat verikokeet on ylihuomenna, silloin mulla todennäköisesti on valkosoluja öbaut nolla. Mutta antaa senkin olla sen ajan murhe.

Hyvä huomen

Vastoin kaikkia oletuksia nukuin oikein hyvin, ja vointikin tuntuu ihan kelvolliselta. Viime kuurilla se oli just tää tiistai kun jouduin lähtemään ensiapuun, nyt kaikki peukut ja isovarpaat pystyyn että tällä kertaa välttyisin siltä.

Plus miinus nolla

En oikein tiedä onko tänään ollut hyvä vai huono päivä.

Hyvä sinänsä, että sytohuurut tuntuvat haihtuneen ja huonosti nukutusta yöstä huolimatta olo on ollut jaksavaisempi kuin eilen.

Huono sinänsä että olen stressannut raha-asioita ja murehtinut muutenkin kaikkea mitä nyt vaan ei kannata vielä tässä vaiheessa murehtia.

Nyt väsyttää ja on himppasen ylensyönyt olo. Pahaa pelkään etten tulevanakaan yönä nuku kummoisesti. En halua valittaa helteestä (koska oikeasti tykkään siitä), mutta yöksi vois kyllä viilentyä edes vähän.

Annossuunnittelu-CT

Käväisinpä sitten siellä annossuunnittelukuvauksessa. Homma oli ohi kymmenessä minuutissa, ihan helppo nakki siis. Uusilta asiakkailta olisi otettu vielä sormenjäljet ja valokuvat, mutta koska olen kanta-asiakas, oli mun kaikki tiedot siellä jo valmiina. Uusia kohdistuspisteitäkään en saanut kuin yhden, keskelle vatsaa. Vanhoja kuulemma pystyi niin hyvin hyödyntämään.

Sädehoito alkaa sitten 12.8. kello kymmenen. Lääkäriltä pitäisi vielä udella kuinka pitkään se kestää, mutta näin äkkiseltään veikkaisin suunnilleen neljää viikkoa.

Vuosipäivä

Tajusin just että tänään on kulunut tasan viisi vuotta siitä kun pääsin sairaalasta kotiin silloisen kantasoluhoidon jälkeen. Olin väsynyt, selvinnyt huikeasta urakasta ja varma että sairaus olisi selätetty. Joopa joo.

Silloin olin sairastanut parisen vuotta, nyt seitsemän. Se on ihan järjettömän pitkä aika näin nuorelle ihmiselle. Tähän on oikeasti mennyt melkein kolmannes mun elämästä. En tajua itsekään kuinka älytöntä se on.

Silti mä olen tässä nyt. Se on tässä koko jutussa ehkä se kaikkein älyttömin asia. Mä olen tässä nyt, mulla on hyvä elämä, sairastamiseen kuluneet vuodet eivät ole menneet hukkaan. Ja mulla on vielä helvetisti hyviä hetkiä edessäni, riippumatta siitä paranenko nyt vai sairastanko loputtomiin. Tietysti haluan parantua lopullisesti, mutta pointti onkin siinä, etten mä näe elämää toivottomana vaikka tää tauti tulevina vuosina uusiutuisi loputtomiin. Aiemmin tuntui että pitää kärsiä ja taistella, nyt tuntuu että pitää elää. Mä olen tainnut matkan varrella oppia jotain.

Kirppistelyä

Tarjoutui tilaisuus lähteä kirppikselle, joten minähän lähdin.

Jaksoin kiertää ison myyntihallin kokonaan läpi. Muutaman vaatteen raahasin jopa sovituskoppiin, mutta mitään riittävän kivaa (ja sopivan kokoista) en löytänyt. Pitää kuitenkin mennä joku toinen kerta penkomaan tarkemmin, nyt en jaksanut kuin vähän katsella päältä. Istumataukojakin oli pakko välillä pitää, kun kroppa ei millään tahtonut jaksaa pysyä pystysuorassa asennossa. Näin vajaakuntoisena sitä todella huomaa, että seisominen on keholle raskaampaa kuin istuminen. Normaalikuntoisena moista ei edes tule ajateltua, ellei sitten jostain syystä joudu seisomaan koko päivää tai ole muuten vaan poikkeuksellisen väsynyt. Ja harva normaalikuntoinen kulkee väsyneenäkään puolittain kumarassa niin kuin minä tänään. Lysähtänyt asento on selvästi vähemmän raskas kuin ryhdikäs, heh!

Kirppisreissun jälkeen nautittiin vielä hieman virvokkeita puutarhakeinussa. Kovasti tekisi vielä mieli lähteä jonnekin nauttimaan tuosta helteestä, mutta voimat eivät valitettavasti taida enää riittää. Toisaalta olen kuitenkin hirmu hyvillä mielin siitä että tuli tuolla kirppiksellä käytyä. Paikka oli vähän syrjässä ja entuudestaan vieras, mutta tämänpäiväisen perusteella sanoisin hankkiutuvani sinne ehdottomasti jossain vaiheessa uudestaan. Keskustan kirpputoreilla on niin hiton ahdasta ettei niillä juuri huvita viettää aikaa. Laitakaupungilla sen sijaan on selvästi varaa asetella tavarat esille väljemmin (eikä siellä muutenkaan ole niin hirveää ruuhkaa).

Saa muuten nähdä millainen vointi huomenna on. Yleensähän sunnuntain ja maanantain välinen yö on ollut jonkinlainen taitekohta, mutta nyt vointi on ollut niin hyvä etten ehkä huomaa voinnissani mitään eroa. Tai sitten oloni taittuu suorastaan superhyväksi! Huomenna se selviää, pysykää kuulolla.

Kuumuus

On sitten vähän hellettä. Varsinaisesti en pistä lainkaan pahakseni, mutta kyllähän se uuvuttaa, tervettäkin.

Tänään olen ollut hitusen väsyneempi kuin eilen. Osittain syynä on varmaan tuo kuumuus, osittain taas se että nukuin viime yönä vähän levottomasti. Päiväunia en kuitenkaan ole tänään tarvinnut, ja olenpahan jaksanut jopa hieman ulkoillakin. Jostain syystä päivä on mennyt aika nopeasti, ei ole missään vaiheessa tullut sellaista lusimisen tuntua. Huominen kun vielä kuluisi samaan malliin, niin voisi jo ajatella pahimman taas selätetyksi. Maanantai kun on yleensä ollut se päivä kun sytokrapula joutuu väistymään elämän tieltä.

Maanantaina mulla muuten on annossuunnittelukuvaus tulevaa sädehoitojaksoa varten. Toivottavasti just silloin ei iske mikään tolkuton väsykohtaus, sairaalassa kun on inhaa olla jos valmiiksi ottaa päähän.

Voimaa itsepetoksesta

Teki mieli lähteä kävelemään. Ajattelin että ihan vähän vaan, ja että käännyn takaisin heti kun rupeaa liiaksi väsyttämään. Lopputulos: viivyin reissussani yli puoli tuntia, mikä on aika pitkä aika tällaiselle sytostaattitoipilaalle yksikseen käveltäväksi.

Oikeastaan en edes juurikaan väsähtänyt. Lämmin sää vain taisi vaatia veronsa, kuten ihan kaikilta. Toisaalta en varmaan olisi ylipäätään tullut lähteneeksi jos ilma ei olisi ollut kaunis. Ei siis suotta syytetä hellettä.

Tulin samalla miettineeksi mielialan vaikutusta jaksamiseen. Nyt kun olen ollut hyvillä mielin, on jaksaminenkin ollut ihan toista kuin apeuden kourissa rimpuillessa. Ihan kuin se vaatisi vain päätöksen: tänään elämä tuntuu hyvältä, tänään jaksan.

Ihan kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa. Jos on oikeasti kipeä, ei jaksa tehdä pitkää eikä lyhyttä kävelylenkkiä, sillä kroppa ei vain yksinkertaisesti anna periksi. Minun kipeydestäni suurin osa tuntuu kuitenkin sijoittuvan jonkinlaiselle harmaalle aluelle, sillä pystyn ihan selvästi vaikuttamaan fyysiseen vointiini pelkän psyykkaamisen avulla. Olenko siis terveempi kuin luulenkaan?

Riippuu tietysti siitä miten terveys ja hyvä vointi määritellään. Fyysisesti en ehkä ole lainkaan niin kipeä kuin miltä välillä tuntuu, mutta onko sillä toisaalta väliä jos henkisen jaksamisen puute vetää minut joka tapauksessa sängyn pohjalle? Lopputuloshan on kuitenkin sama. Tavallaan on aika masentavaa ajatella että jaksaminen olisi ihan vaan omasta päätöksestä kiinni: on minun syytäni etten pääse sängystä ylös, olen itse vastuussa siitä kuinka kipeä olen. Toisaalta asiaan kätkeytyy myös valoisa puoli: en ole täysin sairauteni armoilla, voin itse vaikuttaa vointiini paljonkin.

Rajanveto on kuitenkin vaikeaa, sillä homma toimii myös toisin päin: fyysinen vointi vaikuttaa mielialaan. Noidankehä syntyy siis väkisinkin jompaan kumpaan suuntaan: joko voin riittävän hyvin ollakseni pirteä, mikä taas edesauttaa hyvää vointiani, TAI olen juuri sen verran kipeä että masentaa, mikä taas saa minut voimaan entistä huonommin.

Syöpä on vähän sellainen sairaus, jossa tarkkaa erottelua henkisen ja fyysisen jaksamisen välillä ei mielestäni oikein voi tehdä. Sama pätee kai kaikkiin oikeasti vakaviin sairauksiin. Flunssaisena olo voi olla miljoona kertaa kamalampi kuin sytohuuruissa, mutta ei sille juurikaan uhraa ajatuksia. Flunssaahan se vaan, kyllä se ohi menee. Syöpään ei yksinkertaisesti pysty suhtautumaan samalla tavalla, mikä toisaalta on aika tyhmää: sehän se nimenomaan helpottaisi oloa kun voisi kuitata asian arkipäiväisellä olankohautuksella.

Väitänkin että olemme tekemisissä pahimmanlaatuisen asennevamman kanssa (joka toki vaivaa siis myös minua itseäni): syöpä on iso vaarallinen peikko jota vastaan täytyy taistella. Oikeasti se ei ole lainkaan niin vaarallinen vastustaja kuin mitä kuvitellaan, mutta valitettavasti sitä kohtaan yleisesti tunnettu pelko ja kunnioitus tekevät taistelusta huomattavasti vaikeampaa kuin mitä se ennakkoluulottomalla asenteella olisi.

Oikeastaan voisin vastedes kuvitella olevani krapulassa. Siltä tämä nimittäin lähinnä tuntuu, eikä edes kovin pahalta sellaiselta. Tämä krapula nyt vain sattuu kestämään useamman päivän, mutta kyllä sekin ajan oloon helpottaa. Ja mikäs kiire mulla mihinkään on, mähän olen lomalla. Ja lomalla juodaan viiniä ja ollaan krapulassa.

Itsensä huijaaminen on kyllä ihan parasta.

Kesäonni

Nukuin hyvin, aamupalakin maistui, ulkona paistaa aurinko ja mulla on kolme paksua ristikkokirjaa täytettäviksi. Olo on tietysti vähän väsynyt ja hutera, mutta siihen nähden että pääsin eilen sairaalasta, on kaikki oikein hyvin. Kesä. ♥

Seitsemäs sytostaattiraportti

Todellakin jo seitsemäs, huh! Pitkällä ollaan.

Kaikki meni oikeastaan ihan hyvin. En ollut missään vaiheessa tolkuttoman väsynyt, sain syötyä, ja jaksoin sekä eilen että toissapäivänä käydä vähän ulkoilemassa (ts. kiersin sairaalan parkkipaikan pari kertaa ympäri). Tänään sain vielä kaksi pussia punasoluja, lähinnä varmuuden vuoksi, mutta jaksanpahan nyt sitten olla tässä kotosalla vähän paremmin.

Ai niin, tiedonanto: sanaristikot ovat sairaalatekemisen aatelia! Olisin voinut keksiä sen vaan vähän aiemmin... Tosin en mä nytkään niitä koko ajan täytellyt, kun oli telkkari ja kirja ja lehtiäkin. (Oikeastihan mulla vaan oli liian vähän ristikoita mukana, heh.)

Mieliala on ihan ok, mitä nyt tulevat kantasolujutut vähän ahdistaa. Hittoakin sitäkin pitää stressata jo nyt, kun siihen on vielä kuukausitolkulla aikaa? Vaan eipä sitä mahda ihmislapsi murehtivaiselle mielenlaadulleen mitään, huoh.

Tänään voisin yrittää jaksaa vielä vähän ulkoilla. Ihan vähän. Sen verran että voisi sanoa haistelleensa raitista ilmaa.