Juhannuksenjälkeinen kooma

Juhannus on nyt sitten juhlittu. Rankaksi kävi, viime yönä yritin palautua nukkumalla kunnon kymmenen tunnin yöunet, mutta silti edelleenkin väsyttää niin että koko naama roikkuu.

Ja mitäkö sitten tein? Söin itseni tärviölle (nam!), join kaksi olutta, täytin ristikoita ja menin siinä yhden maissa nukkumaan. Oikeasti tosi onnistunut keskikesän juhla, mutta hemmetti miten sekin uuvutti. Joko olen tulossa vanhaksi tai sitten tää tauti verottaa voimia enemmän kuin haluaisin myöntääkään.

Huomenna olisi sitten taas sytostaattien aika. Huoh. Kaksi kuuria enää jäljellä, mutta loputtomalta suossa rämpimiseltä sekin tuntuu.

Juhannus!

Empiriisten tutkimusteni mukaan verikokeissa kannattaa käydä noin puoli kahdeksalta aamulla. Kasin jälkeen on jo ruuhkaa.

Tällä kertaa näytteenotto sujui ongelmitta. Tosin vuoroani odottaessani totesin, että se viimekertainen sympaattinen mutta kädetön nuori mies oli jälleen työvuorossa... Sormet ristissä odotin vuoroani toivoen, että saisin jonkun toisen näytteenottajan. Ja onneksi sainkin, nuoren likan joka tökkäsi vakuumin kyynärtaipeeseen ja lirutti siististi tarvittavat veret. Arvostan.

Nyt pitäisi enää vähän siivota ja pakata ja sitten juhannusjuhannusjuhannus! Yleensä se on mulle aika yhdentekevä juhla, mutta tämä vuosi muodostaa ehdottomasti poikkeuksen.

Niin että hyvää juhannusta kaikille! Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaan asiaan sunnuntaina.

Muutoksia suunnitelmiin

Menen sitten näköjään syksyllä kouluun. Alkuperäisen suunnitelman mukaan mun piti vaan maata ja nauttia Kelan etuuksista, mutta kerrankos sitä ihminen suunnitelmiaan muuttaa. Nyt siis kävi näin.

Hoitosuunnitelma toki pysyy ennallaan, mikä saattaa aiheuttaa vähän päänvaivaa. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt että kaikki järjestyy. Ja on tosi kutkuttavaa tarttua tilaisuuteen tästä sairaudesta huolimatta, se lisää elämän mielekkyyttä huimasti. Sitä paitsi tylsäähän mulle olis syksyllä pitemmän päälle tullut jos ihan vaan olisin koko ajan lomalla.

Tämä asia tuntuu antavan potkua viimeisten hoitojenkin jaksamiseen. On näköjään aika tärkeetä, että on joku konkreettinen asia johon voi suunnata ajatuksensa, tässä tapauksessa koulun aloittaminen. Jaksaa paremmin tsempatakin. Pelkkä terveys ja kunnon koheneminen eivät sittenkään ehkä ole yksistään riittäviä motivaattoreita.

Eilen ja tänään on ollut oikein mukava kesäfiilis. Huomenna aamulla käväisen vielä verikokeissa ja sitten lähden hyvässä järjestyksessä juhannusta viettämään. Toivon tietysti hyvää säätä, mutta toisaalta on sitä ennenkin makkaraa vesisateessa paistettu.

Teurastus

Kävin aamulla verikokeissa. Näytteenottaja oli tosi sympaattinen nuori mies, joka valitettavasti taisi olla opiskelija tai vastavalmistunut. Suoraan sanottuna mäkin olisin varmaan ottanut sen näytteen paremmin.

Ensin kokeiltiin pari kertaa vakuumilla kyynärtaipeesta, mutta eihän sieltä mitään tullut. Se ei tietenkään ollut mitenkään yllättävää, ja seuraavaksi siirryttiinkin sitten kämmenselkään ja avoneulaan. Ja siitäpä sitten alkoikin teurastus... Neula luiskahteli pois suonesta aina vähän väliä, mistä tämä kyseinen nuorukainen ei pahemmin piitannut (mahtoiko edes huomata...), kun sen kummempia katsomatta tökkäsi sen aina sinne takaisin. Seurauksena olikin sitten verta vähän siellä sun täällä. Lattiallekin tipahteli ihan lammikko. (Onneksi myös putket saatiin täyteen.)

Olin ihan varma että ruhjottu käteni mustuisi kokonaan, mutta niin ei ihme kyllä tapahtunut. Ainakaan vielä...

Loppupäivän vietinkin sitten mökkeillen, syöden, juoden ja saunoen. Hyvää harjoitusta juhannusta varten! Kirppikselläkin kävin ja löysin vaikka mitä kivaa. Tätä jos mitä voisi kutsua onnistuneeksi päiväksi!

Levottomat jalat

Ensin sitä makaa pari viikkoa sängyn pohjalla miettien että olispa jo kunnossa että jaksais tehdä asioita. Sitten kun se aika vihdoin koittaa, ei osaakaan tehdä oikein yhtään mitään vaikka intoa olisi.

No joo, kyllähän mä olen tänäänkin esim. pessyt pyykkiä, käynyt kaupassa ja kokannut. Nekin on oikeasti tosi ihania asioita, tai ainakin se että taas vähän aikaa pystyy suoriutumaan niistä ihan itse. Mulla on myös vino pino kirjoja tuossa, niin ettei tässä oikeastaan tylsyydestäkään ole kyse. Ongelma on siinä että haluaisin tehdä jotain totaalisen erilaista, ja ottaa täyden ilon irti kaikista niistä päivistä jolloin en ole väsynyt ja kipeä. Haluaisin töihin, kouluun, harrastamaan, matkalle... Toisaalta tiedän kyllä että jos järjestäisin itselleni näiksi hyviksi viikoiksi minuuttiaikataulun, väsyisin tiistaihin mennessä. Intoa on, kuntoa ei. Ja se jos mikä turhauttaa.

Kesämyssy

Koska osastolla oli edelleen laatikkokaupalla sytomyssyjä, katsoin oikeudekseni napata sieltä itselleni myös toisen. Kas tässä vähän kesäisempää mallia.

Minulla on näköjään joku viehtymys kukkasiin... En tiedä tuleeko tätä myssyä juurikaan käytettyä, mutta ihan nätti se kyllä on.

Osastokuulumisia

Olen ollut viime päivät hiljaa siitä yksinkertaisesta syystä että olen maannut sairaalassa.

Tiistai-iltana mittasin ikään kuin varmuuden vuoksi lämmön, ja se pirulainen olikin yli 38 astetta. Illan mittaan suoritetut tarkistusmittaukset antoivat aina vaan sama tuloksen, joten eihän siinä lopulta auttanut muu kuin lähteä ensiapuun.

Ensiavussa lämpöä ei enää ollut, mutta tilanne otettiin silti vakavasti. Tutkimusten jälkeen sainkin siirron omalle osastolle, jossa aloitettiin suonensisäinen antibioottihoito. CRP ei ollut kovin korkea, mutta keskiviikkoaamuna lääkäri kiitteli kun olin älynnyt hakeutua ajoissa hoitoon. Jos olisin jäänyt odottelemaan (mikä kieltämättä kyllä kävi mielessä), olisi infektio saattanut äityä paljon pahemmaksi. Nyt olin oikeastaan ihan kunnossa koko ajan, kuume pysyi aisoissa ja vointi hyvänä, ainoa mikä piti mut sairaalassa oli se tulehdusarvo. Niin ja tietysti kaikenmaailman veritankkaukset, joita tässä päivien mittaan on myös tullut suoritettua.

Tänään pääsin sitten vihdoin kotiin. Hyvinhän tää loppujen lopuksi meni, mutta selkeästi alkaa kroppa väsyä hoitoihin kun infektiot onkin yhtäkkiä tätä kokoluokkaa. Ekaa kertaa näitten hoitojen aikana tarvitsin suonensisäistä antibioottia, ja olin oikeasti infektion takia monta päivää sairaalassa. Mutta toisaalta hyvä että vasta nyt. Hoitojen alkaessa pelkäsin ihan oikeasti että se tulee olemaan tällaista ihan joka kerta.

Kylmä hiki

Kun vatsa ei ensin toimi lainkaan ja sitten toimii vähän liian hyvin, voivat seuraukset olla melko hirveitä. Niin kuin esim. mulla tänään. Koko päivä on mennyt tuskan hiki otsalla vessassa ravatessa, ja vähän myös nukkuessa, eikä vointi helpota sitten yhtään. Vituttaa, eilinen olo oli kuitenkin jo niin hyvä.

Lasten liikennepuisto

Kävinpä sitten vähän kävelemässä. Suunnaksi otin lasten liikennepuiston, jossa pikkuväki saa harjoitella liikennesääntöjä polkuautoilemalla. Sympaattinen paikka, teki itsekin mieli napata itselleni auto alle. :D Harmi etten ole enää seitsemän.

Ilma oli vilpoinen ja sadettakin vähän ripsi, mutta oli silti hyvä saada vähän happea. Muutenkin olo on pysynyt ihan hyvänä koko päivän. Tämä jatkuva istuminen tosin aiheuttaa hiukan lysähtäneen olon, mutta minkäs teet kun kunnon liikunta ei vielä tule kyseeseen.

Parempaan päin

Muutaman alamaissa vietetyn päivän jälkeen alkaa elämä hiljalleen voittaa. Kahvi maistuu, aurinko paistaa (tai ainakin paistoi hetki sitten ja saattaa kohta paistaa taas) ja muutenkin tuntuu ihan hyvältä. Eikä tunnu enää siltä että päivät pitää lusia läpi vaan että "kivaa, uusi päivä, mitähän sitä tekis". Suunnitelmissa ei nyt mitään kovin ihmeellistä ole, mutta pieni kävelylenkki vois tehdä ihan hyvää.

Voisko aika olla viikon enemmän

Ei maistu ruoka, ei tunnu hyvältä, ei väsytä riittävästi jotta viitsisi mennä petiin (plus että kun ei tunnu hyvältä, niin ei se uni kumminkaan tulisi). Joku vois nyt kääntää sitä aikaa viikon eteenpäin niin että mullakin olis hyvä mieli. Kiitos.

Lauantai: lusittu

Olen tappanut aikaa mm. nukkumalla ylipitkät päikkärit. Muuten tästä päivästä ei sitten olekaan mitään kerrottavaa jälkipolville. Illan lottoarvontaa odotellessa.

Kuivuus

En muista olenko valittanut tästä aiemmin, joten valitanpa nyt: sytostaatit kuivattavat ihoa. Tarkemmin sanottuna käsien ihoa. Vielä tarkemmin sanottuna sormien ihoa. ARGH!

En ole erityisen kuivaihoinen, enkä tosiaan ikinä tarvitse käsirasvaa. Mutta aina pari päivää sytostaattien saamisen jälkeen käteni, ja ennen kaikkea sormeni, ovat yhtä kuivaa koppuraa. Ongelma näyttäisi (ainakin tällä hetkellä) korostuvan nimenomaan oikeassa kädessä, mihin en kyllä keksi mitään järjellistä syytä. Onneksi tämä on aina edellisillä kerroilla helpottanut muutamassa päivässä ilman sen kummempia rasvailuja, ja toivon että se tekee saman nytkin.

Vointi on ollut lähinnä hutera. Ruoka maistuu riittävästi (joskaan ei hyvin) enkä ole viettänyt koko päivää sängyssä. Ja kellokin on jo kuusi, niin että melkeinhän sitä voisi ruveta pitämään tätä päivää selätettynä.

Kuudes sytostaattiraportti

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tän piti olla viimeinen kuuri, ja kyllä tää mun puolesta olis viimeiseksi saanut jäädäkin. En mä varsinaisesti lannistunut ole, mutta se tietynlainen taistelutahto on kyllä hävinnyt jonnekin. Lähinnä vaan tylsistyneenä odotan että nää kuurit loppuu.

Tämä kuuri meni suunnilleen samalla lailla kuin edeltävätkin. Ainoa poikkeus oli se että olin tiistaina todella väsynyt, en jaksanut lukea enkä mitään, torkuin vaan. Ja silmäluomikin ihan silmin nähden roikkui. Veriarvot tsekattiin, hemoglobiinin todettiin olevan matalahko (87) ja punasolutankkaus päätettiin antaa. Ei siitä varmasti haittaa ollut (hemoglobiini tänään 113), mutta tokkopa tuo väsymys nyt varsinaisesti tuosta johtui. Siitäkin huolimatta siis että keskiviikkona olin jo selvästi pirteämpi. (Tosin hittoakos minä tiedän, on vaan vähän sellainen fiilis kun ei tuollaiset lukemat mua nyt aiemminkaan ole petiin vetäneet.)

Nyt keskityn reilun viikon tylsistymiseen, minkä jälkeen elän viikon täysillä ja kruunaan sen vielä mökkijuhannuksella. Eiköhän tää tässä mene.

Hitunen itsesääliä maanantaiaamuun

Normaalit ihmiset lähtee maanantaiaamuna töihin, Iida lähtee saamaan sytostaatteja. Huoh.

(Ei nyt vaan irtoo positiivisuutta, sori.)

Lääkettä sunnuntaiangstiin

Niinpä se on taas viikoloppu takana ja sytostaattikuuri edessä. Aiemmin päivällä oli aika apea fiilis, mutta tilanteen onneksi pelasti hyvänmielenleffa maailman parhaassa seurassa. Ja hei, enää kolme kuuria! Yritän uskotella itselleni ettei se ole paljon paskaakaan.

Tyypillistä

Verikokeet menivät jälleen hienosti... Hoitaja numero yksi pisti kolme kertaa (joista kaksi avolla) saamatta ulos tipan tippaa verta. Hoitaja numero kaksi tökkäsi kerran vakuumilla, ja heti tuli nätisti kaksi putkellista. Kyse ei varmasti ollut ammattitaitoerosta, vaan ihan vaan sitä että verinäytteen otto on näiden suonten kanssa yhtä lottoarvontaa. Ei tosiaan käy labrahoitajia kateeksi.

Nyt kiillotan kaljuni ja lähden Särkänniemeen, seommoro!